Kanamainen ihme

Haimme viime viikolla neljä uutta nuorta kanaa kanalasta.

Sopeuttaminen vanhoihin kanoihin on ollut hidasta 

kanojen voimakkaan hierarkian vuoksi.

 Vanhat kanat eivät ole päästäneet uusia helpolla 

eikä laitoskanalasta kotikutoiseen 

tottuminen ole ollut aroille kanoille helppoa.

Eilen iltapäivällä huomasimme yhtäkkiä pihalla useamman kohdan täynnä höyheniä 

ja yhden kanoista kadonneen.

Kanat ovat olleet meillä jo pari kesää vapaana 

ja ensimmäisen kerran kävi näin.

Höyheniin sopivan värinen kana oli kadonnut sisältä kanalasta

ja yksi vanhoista kanoistakin hetken kateissa.

Tosin huutelun jälkeen musta vanha kana palasi kaakattaen laumaansa.

Harmistus oli suuri, 

suht surkeanlainen näyttö uusille kanoille paremmasta elämästä.

Tänään olin uimahallilla vetämässä vesirallia

 ja kun tulin autolle 

oli autoni vieressä pihalta mukanani tullut kananhöyhen.

Mietin, kuinka aamulla joku luulisi sitä ehkä enkelinviestiksi.

Höyhen hellyyttävyydessään kosketti 

ja otinkin siitä kuvan.

Näitä kanaemon mielenliikutuksia

Kun pääsin kotiin, 

mies kertoi liikuttuneena kuinka retuutettu kana 

olikin yhtäkkiä illan edellä 

ilmestynyt pihalle haahuilemaan 

reilun vuorokauden kateissa olon, 

laitoskanan yksin hengailun 

ja höyhenpöllytyksen jälkeen.

Enkä enää taidakkaan naurahtaa enkelihöyhen tarinaa :)

Mun koti on täällä

Tänään on asunnottomien päivä ja -yö.

Kodittomuuden ajattelu on vaivannut minua koko päivän,
 Miltä tuntuisi olla koditon?
Vailla omaa tilaa ja turvapistettä.

Itselle tämä talo, torppa, koti
  on elämänasenne
ja luonteen jatke nykyään.

Koen itseni eheämmäksi kuin ikinä.
Ja  samaa uskaltaisin väittää puolisostani katsellessani
 kuinka hän  kotoisasti kulkee esi-isiensä jättämissä jäljissä

On ajatus myös siitä,
ettei materiaan pidä rakastua,

 sitäkin sietää pähkäillä.

Mutta jos rakastaa talon  tapaa hengittää elämää ympärillään,
sen kykyä olla luonnon kanssa yhtä.

niin onko se materiaan rakastumista?

Kun ei välitä keskeneräisyydestä tai työkalujen peittämistä nurkista, 

ehdoitta jaksaa rakastaa ja nähdä mahdollisuudet,
uskoa ja nähdä näkyinä
että hiekkakasa voisi olla joskus linna.

 tai no..

 joskus  tuskastua silmittömästi,

 joutua hetkeksi metsään keräämään tahtoa
 ja tulla takaisin nöyränä.

Sitä soisi jokaiselle mahdollisuuden asua sellaisessa kodissa joka eheyttää,
antaa turvaa ja tunnetta
ja voimistaa minuutta.
Että jokainen  saisi  kotiin tulon tunteita tuntea,
oli se koti sitten pieni tai iso.
Viimeisen päälle siloiteltu tai kotoisa mörskä.

Meidän kodin ulkopuolen kuvia nyt ja ennen.

 Vimeistelyt ikkunan pokineen puuttuvat,

ja n.1/3 osapaneloimisesta jää ensi kevääseen,

 mut silti rohkenisin sanoa

 ettei
 me ainakaan huonoa seuraa olla toinen toisillemme.

Lopuksi tuttu voimakuva,

 joka on auttanut jaksamaan silloin 

kun tuntuu, ettei tästä mitään tule.

Surun juurilla

On aika tullut jättää hyvästit yhdelle suurimmalle askeleelle elämässäni.

Lampaat ovat ohjaneet meidät tänne ja tälle tielle, 

mutta nyt on tullut aika luopua niistä.

Lyyli tuli 6v. sitten meille Erkin daamiksi ja ansiokkaasti tämä aikanaan arka tyttö on ruutunsa hoitanut.

 Kaitsi ja rauhoitti villiä Erkkiä

 ja sen jälkeen on ollut  lampaiden ehdoton lady ja ahmatti.

Se ahmattius elämän nyt rajoittaakin,

 sillä Lyylin nivelrikko on äitiynyt niin pahaksi että sadepäivinä ilman särkylääkettä se ei pärjää. 

Olisi silkkaa kiusaamista laittaa se talveksi sisälle kuitenkin kylmään navettaan . 

Silti en voi kuin ihmetellä yhtä asiaa, itse kärsin samasta vaivasta kuin Lyyli ja mitä paremmin oman vaivani kanssa olen alkanut pärjäämään sitä huonommin Lyylillä menee.

Sanotaan, että eläimet ottavat kantaakseen meidän vaivojamme,

 ja sen Lyyli on totisesti tehnyt.

Ja jos lähtee Lyyli, lähtevät toisetkin.

 Lampailla alkaa olla ikää ja mikään ei ole kauheampaa kuin sairas eläin,

 silloin kun omat keinot ovat vähissä.

Mies menee aivan lukkoon ja huutaa ettei kestä ja itsekkään ei aina tiedä miten tästä selvitään.

Lampaille saa kyllä apua,

 mutta se ei ole niin  yksinkertaista kuin kissan tai koiran nostaminen eläinlääkärin pöydälle.

 Itsekkäistä syistä me luovumme nyt 6v. yhteiselon jälkeen lampaiden pitämisestä.

Lampaat ovat  yhden surutyön hoitaneet.

Erkki emonsa ja sisarensa kanssa tuli v. 2009 auttamaan minua 

selviämään veljen kuoleman suru- ja itsesyyttelytyöstä.

 Se kesä oli huikea ja onnellinen saaressa.

Sain muuntaa tuskani lampaiden kanssa olemisen iloksi.

 Niiden kanssa olin puhdas epäonnistumisestani.

Kun Erkistä olisi ollut tuolloin syksyllä aika luopua,

 eivät  rahkeeni vielä riittäneetkään surutyön avaamiseen.

 Se pakki oli vahvasti suljettu,

 enkä olisi mitenkään kyennyt sitä avaamaan

 ja päästämään kaikkia niitä kipuja valloilleen.

 Erkki oli puskenut sydämeni täyteen rakkautta -Pässiin.

Niimpä Erkki jäi meille ja ohjasi meidät tänne nykyiseen kotiimme, 

vaihe vaiheelta,

 -Lyylinsä kanssa tietenkin.

Tänään veljeni täyttäisi 29v. ja se suru elää minussa ikuisesti, 

mutta kiitos elämän ja sattumusten voin sitä surua ja epäreiluutta tunnustella pienin erin 

ilman että se kaataa enää  minua.

 Kiitos myös sen tuskan elämän epäreiluudesta ymmärsin,

 että jos jostain haaveilet  "sitku  jäät eläkkeelle"  niin voi olla ettet koskaan niitä saa.

Minä  olen saanut 6 huikeaa vuotta lampaideni kanssa.

Pelottaa kun ne lähtevät,

 mutta vielä enemmän pelkään niiden vanhenemista ja vaivojen lisääntymistä.

Minun on aika siirtyä eteenpäin ja uskoa että tämä kipeä ratkaisu on se oikea.

Ja samalla kun lääkitsen kipeää Lyyliä kerron yhä uudelleen sille,

 miten kiitollinen sen ja Erkin kantamasta taakasta niille olen.

Ja että mulla on nyt jo ikävä,

 vaikka meille on tulossa vielä viimeinen hieno kuukausi

 ennen teurasauton saapumista pihaan.

Makuupäivä

Vietän tänään makuupäivää.

Niin paljon tekemättömiä kotitöitä ja niin vähän aikaa.

Ja mistäpä sitä perheen äiti tällöin tinkisi,

 muuta kuin omista unistaan, joten nukuin aamulla vain pari tuntia.

Kunnon univelka kuorruttaakin asiat kuin asiat kunnolla, 

kun hermo menee niin siinä ei paljon sytyslanka ehdi palaa 

tai jos surettaa,

 niin sit surraan ilman mitään suhteellisuuden tajua.

Ja hassua miten makuupäivä tarkoittaa siivoamista,

 tiedän että moni työkaverinikin turruttaa väsymystään siivoamalla.

Hermot ei kestä sotkua 

ja toisaalta paikallaan on vaikea väsyneenä olla.

Kun kaikki tunteet ovat pinnassa,  koskee myös rakkautta ja ikävää.

Perheen takia jaksaa silmän aluset mustana miettiä ruokalistaa,

 vaikkei tahdo väsymykseltä hahmottaa mitä kaupasta tarvitaan.

Pestä pyykkiä ja lajitella ne sekaisin.

Ikävöidä vaikkei kukaan ole edes poissa.

On väsymyksessä jotain kaunistakin, 

aivot narikassa sitä on aika haavoittuva, 

-myös ihan itsekseen

Näkee helpommin sen mikä tunteita koskettaa ja nostattaa.

Näkee mikä on merkityksellistä

 tai mille voi antaa piupaut ja siirtää huomiseen.

Makuupäivänä on kuitenkin kaikkein ihaninta on

illalla käpertyä perheen harmoniaan. 

 puoliunessa iloita siitä, 

että saa nukahtaa omien rakkaiden lähellä.

Sitku arkea

Arki on tullut taloon.

Tapaamme toisemme useimpina iltoina vasta klo 21 jälkeen olohuoneen sohvan palasella.

Jokaisen väsymyksen taso on siinä vaiheessa jo sitä luokkaa,

 että puhumme vain päivän tapahtumista

 ja  jokainen vähän omalta kannaltaan..
Yhdessäolot ovat hetken hipaisuja..

Varmaan tuttua jokaiselle joka elää nyt ruuhkavuosiaan
 tai on niistä jo ohipäässyt.

Onneksi minulla on työkaverit,
 jotka ovat tässä samassa vuorotyö turbulenssissa
ja jotka puolella sanalla ymmärtävät
mitä tarkoitan joillakin riittämättömyyden sanoilla.
Vertaistuki on korvaamatonta

Arki toimiessaan siltikin on turva ja pysyvyys.

Perheen kivijalka.

Sieltä jokaisen on hyvä ponnistaa arkeen ja palata takaisin.
Tuttuun ja omaan.

Myös talo odottaa remonttiaan,

 keittiö paneleita.

 Talo odottaa, 

meidän antavan sille aikaa.
Mutta ihan kuin se silti salaa nauttisi ajattomuudestaan.
Ehkä tauko on kuitenkin
onni ja huokaus

Aikaahan meillä on koko loppuelämä, 

vaikka monella tapaa remonttiin ja arkeen on tullut sana

 "sitku"

Sitku on keittiö

Sitku on sähköjä

Sitku nuorin  saa mopokortin.

Sitku on lattiapinnat.

Sitku on vaatekaappi.

 sitku lusikoille on ihan oikea lajittelulokerikko...

Joskus sitä sitkua vaan tarttee jaksaakseen ja uskoakseen,
 että unelmista tulee totta.

Että jonain päivänä
sitku on nytku.
Onko sana sitku kuitenkin lyhenne sitkeydestä?
 - vahvasta uskosta tulevaan

Vanhasta vanhaa

Remontti on saanut itselleen pienet hennot siivet.. 

Vaikka moni asia näyttää enemmän rikkomiselta

 kuin kasaamiselta niin jokainen muutos vie kohti tavoitetta.

Talo on niin kaunis ja puhuva

 hirsien ollessa nyt esillä.

Ei se vanhan talon hengittäminen tarkoita vain sitä

 miten sisätilaongelmilta vältytään, 

meille se tarkoittaa myös sitä

 miten me elämme ja hengitämme

 tämän talon tarinaa ja historiaa.

Koko ajan tehdään kompromisseja,

miten remontti sopii talolle

ja mitä taas itse tarvitsemme nykyajan asuinmukavuuksiin.

Kummankin on kuunneltava toisiaan.

Ja miten hienoa on, 

että vaikka entiset ihmisetkin  ovat aikoineen muokanneet taloa 

oman elämänsä tarpeisiin 

niin mitään ei ole heitetty kuitenkaan lopullisesti pois.

Nyt me kannamme niitä takaisin päin kuin lahjoina menneiltä ajoilta.

Luukut keittiön hellaankin löytyivät muurahaispesästä ja maalattuina 

 ne ovat kuin talon koru

Ja eteiseen pariovet takaladon seinustalta

Ei taida kiitoksen kuiskaus tähtitaivaalle 

riittää tämän nöyrän kiitollisuuden osoittamiseen.

Meripäivät, iloisen kohtaamisen päivät

Eilen olin meripäivillä työystävien kanssa.

Heti alussa naurettiin  illasta tulevan ihan P....,

 joten ilman painetta voisimme viettää hauskan illan.

Ja sitähän se olikin, 

irtiottoa arjesta

 ja hyväntuulisten ihmisten kohtaamista.

Kohtaamista, 

joka koskettaa on niin monenlaista.

Silloin kun ihminen haluaa viestiä hyväksyvää hyväntuulisuutta toiselle 

on se aina tarina.

Joskus vain hetki, hymy, yksi tanssi, pari sanaa

 tai koko illan viihtymistä toisen seurassa.

Silloin ei enää sateinen sää tai lätsälleen menneet hiuksetkaan ole merkityksellisiä.

Niistä hauskuuden ja ihmisyyden hetkistä saa paljon voimaa, 

toisaalta iltamat antaa iloa myös siitä,

 miten kivaa se  oma arki sit kuitenkin on.

Että omassa kotona on kuitenkin se hyvä.

Ilta ulkona on kuin hetken matka kauas nähdäkseen lähelle.

Nämä kuvat kuitenkaan eivät ole illalta, 

koska sitä on hauskempi mielessä muistella 

kuin kuvista katsella faktana.

Eikä jokainen ikimuistoinen hetki ole kamera hetki.

Nämä kuvat ovat silti myös eiliseltä, 

päiväsaikaan olimme kaljaasi Vivanilla lapseni kanssa seilaamassa

 vierailukohteeksi auenneeseen Rankin saareen.

Ihana leppoisa 4 tuntinen Kotka-seuran järjestämänä

Takastullessa purjeiden ylös nosto,

 sykähdytti sielussani jotain ikiaikaista. 

- Voiko turvallisempaa tunnetta 

merellä olla,

 kuin noiden suurien lepattavien purjeiden alla oleminen oli.

Kyllä vain

 meripäivät ovat vuodesta toiseen hyväntuulen päivät.

Olipa sää millainen tahansa, 

tapamme kohdata toinen ihminen on se mikä ratkaisee 

ja mikä muistetaan.

Kiitos eilisestä te kaikki joiden kanssa sain Meripäivillä hymyillä ja nauraa.
 ja  iloisia Meripäiviä teille,
joilla vielä kaikki hauskat kohtaamiset ovat edessä.

Rakkausremontti

Minulta odotetaan remppapäivitystä, ihana kiitos siitä.

Remppa  täällä etenee omaan verkkaiseen  tahtiinsa,

julkisivua vaihdetaan mineriittilevyistä arkielämän sallimassa aikataulussa

 vaaleaksi  pohjamaalattuihin paneeleihin.

 

 

Aamulla tulee putkimies, jotta keittiörakentaminen saataisiin kunnolla käyntiin.

Keittiön seinät on jo koolattu ja katto odottaa jotain reipasta naista maalaamiseen. 

Eteinen edelleen ihan soramonttuna.

Paraikaa mies keittiössä purkaa vanhaa puuhellaa loppuviikolla tulevan muurarin edestä.

 

 

Silti mun vaikea kertoa remontista vaan remonttina ja teknisinä yksityiskohtina.

Listana mitä on ja mitä puuttuu.

Vahvimmin siksi kun en osaa, - miesten juttuja.

 

Minä ennenminkin koen tätä remonttia, hämmästelen ja ihmettelen.

Elän

Välillä tuskastun kun aika ja ymmärrys eivät kohtaa.

Silti remontti kaikessa ulospäin näyttävässä kaaoksessaan on lasten jälkeen

 parasta mitä avioliitossani on tapahtunut.

Kumma juttu, mutta niin vain se on.

Alunalkaenkin päätimme elää tämä remontin keskellä,

emme silloin ymmärtäneet että remontista tulisi

osa meitä, osa parisuhdettamme

 ja vieläpä sitä parantava ja eheyttävä.

 

Rakastan tätä taloa ja sen tarinaa.

Jokapäivä pikkuisen enemmän kuin eilen.

 

 

Talo on kuin paksu vanha ruskea kirja, jonka sivuilla kerrotaan eletystä elämästä..

 Rakastan sitä että kirjan tarinassa on puhtaita sivuja,

joihin pääsen perheeni kanssa mukaan.

 Rakastan kohtia, jotka ovat jo täynnä tekstiä,

 joista en ihan saa selvää,

 mutta kirjaimista ja puolittaisista lauseista voin aistia kodinomaista lämpöä ja välittämistä.

Aistin niissä sivuissa rakkauden taloon, paikkaan,

  työn arvostamisen sekä kunnioituksen maata kohtaan.

Ne sivut ovat nämä hirret ja seinät.

Tämä pihapiiri ja sen rakennukset.

 

 

Seinän eri vuosien kerrostumat sulassa sovussa

 

 

 

 

Pieni Myrskyluodon Maija minussa

Olimme perheen ja ystävien kanssa Marmariksella Turkissa.

Paossa arkea ja käsitiskausta. 

Lepäämässä ja tapaamassa aurinkoa.

Ja sitä se loma totisesti olikin,
 huilia tästä kaikesta.

Olin kiireessä hakenut tarjouspokkareita,
 joista yksi oli paksu  Myrskyluodon sarja.

Sen lukeminen oli minulle ihmettä, 

joka hetki.

Vahvasti tiesin, miltä sen ajan elämän täytyy tuntua 

ja toisaalta koin hämmennystä siitä, 

että ikäänkuin sain tirkistellä isäni esivanhempien arkea saaressa.

Rankkaa ja elämänmakuista elämää. 

Kirja on minulle lukukokemuksena valtavan voimaannuttava.

 Parisuhteen vahvuus ja samaansuuntaan katsominen vahvistavat 

omaa käsitystä siitä,
 miten elämästä,
lastenkasvatuksesta ja talon töistä selvitään

-yhdessä ja toista arvostaen.
Onni tulee työn näkyvyydestä ja pienten hetkien kiitollisuudesta.

Työt seuraavat toisiaan niin kuin luonto ja korkeampi määrää.

Parempi uskoa hyvään ja luottaa
 kuin manata ja pelätä.

Se, että kirja tuli luettua kaukana kotoa antoi sille suurempaa syvyyttä, 

sillähän aina ikävä kultaa tunteita.

Kotiin päästyämme eteisen sorat

 ja keittiö - jota ei ole,

 saivat taas pienen Myrskyluodon Maijan minussa tolaltaan.

Vielä on uskossa oppimista 

ja elämässä nöyrtymistä.

Poluista eräs

Viime postaus taisi olla huisin roisia arkea.

Onhan tää meidän elämä

 kaiken valmiina ostamisen 

ja nopeasti saamisen  aikana

jotain vaikeasti hallittavaa ja hahmotettavaa,

 -useinmiten itsellekin.

En minä varsinaisesti elämäämme selittele,

vaikka sitä usein itsekkin ääneen ihmettelen.

 Riittää kuitenkin kun itse siinä viihdymme

tai nöyrrymme.

Joka päivä,

 eikä sitku.

Mut yritämpä pysyä tänään vaan siinä kauniissa 

ja helpossa.

Niissä asioissa,

 jotka antavat minun arkeeni 

vahvuutta ja voimaa 

olla sellainen kuin olen 

ja elää omannäköistäni elämää.

Sietää silloinkin kun on pakko.

Unelmoida silloin kun pitäisi toteuttaa.

Uskoa, kun mieli käskee luovuttamaan.

Rakastaa silloinkin kun valo ei paista

Sen verran mitä minä olen sitä

 kuolemaa kohdannut ja nähnyt,

 olen saanut ymmärtää,

että joskus se lopulta vie meidät 

pelkässä pumpulimekossa tai kalsareissa,

 joskus ehkä vaan vaipassa ja säkissä.

Useimmat villasukissa, tietenkin.

Mut  ei sinne arkkuun mahdu 

munonpakkosaada-ostokset.

 Sinne mahtuu vain se,

 mitä sinä olet ollut itsellesi

 sekä toisille.

Ja ne pienet merkit, jotka polkusi on sinuun jättänyt

Tästä piti tulla kaunis ja helppo päivitys, 

mut 

 kauniskin kai tarvitsee jotain mitä vasten heijastua.

Ole sinäkin onnellinen ja vahva valitsemallasi polulla,

 omassa tarinassasi

-Tänään.

Lojutaan sohvalla

En muista koska meidän olohuoneemme tarkalleen "lähti",

 ennen viime kesää kuitenkin.

Pitkään oltiin ilman koko huonetta 

ja sittemmin huoneesta on tullut keittiön ja varaston yhdistelmä.

Eilen lapsi alkoi sanomaan, kun tää kuitenkin kestää

 ni eiks me voitas kasata olohuonetta edes vähäsen.

Niimpä raahasimme aamupäivällä lapsen kanssa ladosta

 pölyttyneitä sohvan palasia ikkunasta sisään 

ja sellaisen maton lattialle,

 jonka perään en niin itkisi.

Olohuoneen kasaaminen oli kuin kotileikkiä,

 kokoajan nauratti raahaamisen järjettömyys,

 koska muoviseinän takana on eteisemme, 

joka on pohjaa myöten auki ja sorat sekä lattia on sinne vielä tekemättä.

Onneksi eteinen on vihoviimeinen huone, joka piti avata.

 Yhtään enempää ei enää sitä piikkaussotkua olisi varmaan jaksanutkaan.

Eteinen vaan  on kaiken keskellä,

 mikä tekee sen aukiolosta tällä hetkellä äärimmäisen haastavaa ja ärsyttävää.

Vanha hellanpohja ylettää olohuoneesta eteiseen asti

Kun vanhat tutut olohuoneen kalusteet edes osittain asettuivat paikoilleen

 on ilmassa

 taas suurta rakkautta ja toivoa taloa kohtaan.

Huumorilla eteenpäin,

kyl täst varmaan hyvä viel tulee,

 jollei sitten juututa luksukselta tuntuvaan sohvannurkkaan.

Mukava vaimo

Olimme viikonloppuna häissä.

Kaunis pari, kauniit ja onnistuneet häät. 

Huipputyyppejä vieraina.

Oma 13v. hääpäivä oli maanantaina.

Avioliitossa oleminen on siis pyörinyt paljon mielessä.

Minä en ole se nainen, jonka kanssa mieheni meni aikoinaan naimisiin.

Monenlaiset aallot ovat minua näinä vuosina hioneet elämääni asettumaan.

Eikä mieheni ole se sama, jonka aikoinaan valitsin.

 Hän on parempi, sopivampi 

ja paljon elämässä viisaampi kuin olisin aikoinaan uskonut.

Joskus aikoinaan rakkaudenhetkinä luettelin pitkän listan miksi miestäni rakastan

ja hänelle tuli luonnollisesti paine listata minusta samalla tavoin.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän keksi: 

"Koska sä oot niin mukava"

 Siis tä?

 Mukava??

Mun käsityksellä se on sohva , mikä on mukava!

Mutta vuosien myötä olen huomannut, 

ettei se mies niin kaukana yhden ainoan sanansa kanssa ollut.

Kun olo on mukava, 

se on myös seesteinen ja sinut itsensä kanssa.

Ei tarvitse puristaa omaa mailaa 

eikä vaatia toiseltakaan yltiöpäisiä suorituksia.

Miten helppoa onkaan elää,

 kasvattaa lapsia 

tai remontoida toisen rinnalla

hetkinä kun olo tuntuu mukavalta.