perjantai 25. tammikuuta 2013

Rauha asuu meillä

Sain isän aamulla kotiin, kotiutus viivästyi erinäisten takaumien vuoksi.
 Mutta nyt hän on täällä.

Odotuksen päivinä olen siivonnut ja järjestellyt asioita, sanoin miehellenikin että ihan kuin tekisimme joulua, sama odotus, vuohke ja valmistelu.

Välillä olen tuntenut keuhkot lamaavaa pakokauhua ja pelkoa siitä miten me ja miten minä tästä selviämme.
 Välillä olen taas ollut suorastaan onnellinen siitä että sain tämän mahdollisuuden olla isän lähellä loppuunasti,
ylpeys ja onni mieheni vastuunkannosta on myös antanut paljon iloa..

Itkuhetket ovat olleet lähinnä pieniä tirskahduksia useamman kerran päivässä, tehdessä ei niin ehdi suremaan.

Tänään aamulla hain iskän, hän oli huonompi kuin osasin kuvitella. Menin aivan paniikkiin, oli vaikea kuulla ja ymmärtää mitä hoitaja minulle ohjeisti.

Nyt kun olemme olleet yhdessä muutaman tunnin luulen että osa isän huonoutta oli tietty laitostuminen " antaa hoitajien ajatella"
Iskä nukkuu paljon, lähes joka lauseen välissä, selittää väsymyksen johtuvan sairaalassa huonosti nukutuista öistä.
 Itse touhuan kotiaskareita hiljalleen ja hiljaisuuden vallitessa.

Äsken söimme keittoa yhdessä eikä kummallakaan ollut kiire minnekkään, hiljaa muutaman sanan vaihtaen vain olimme yhdessä. 

Itselläni on se ainakin 100 000 toistoa heikomman auttamisesta, mutta nyt tarvitsen kaikki voimat ja osaamiseni osatakseni auttaa omaa isääni..
              Tämä hoitaja pieni tuntee itsensä juuri nyt hyvinkin mitättömäksi


Meidän kotiimme on nyt todella muuttanut joku syövän ja isän lisäksi. Se joku on vähän samankaltainen rauha kuin vauvaperheessä on vauvan saapuessa kotiin.
Jokin elämän ihme on aistittavissa kaikessa, vaikka juuri mikään ei ole muuttunut. Silti mikään ei ole niinkuin ennen ja on ihmeellistä että elämä jatkuu toisaalla niinkuin mitään, vaikka itsellä on järkkynyt kaikki.

Eikä se mikä meillä on,  pelota, päinvastoin,
 se antaa rauhan kuunnella omia ajatuksiaan ja sitä mikä itselle on oikeasti tärkeää.
Aika on pysähtynyt.

Jollain tasolla mä luulen että Maia-koirakin vaistoaa että  se jokin on nyt läsnä. Herkästi, ilman normaalia pelkoa se kävi nukkuvaa iskää haistelemassa.






Miten mä nyt niin voimaakkasti kuulen sisäisen äänen sanovan ettei meidän tarvitse kuolemaa pelätä.

Kuolema on vain vaihe, siirtymä, poistuma ..

Kuolema on meissä kokoajan yhtälailla kuin elämä, juuri nyt vain se on suuremmalla sykkeellä kodissani ja aivan kuin pihan pienet varpusetkin siitä laulaisivat.
                         Kummallinen, mutta samalla turvallinen tunne.

Se mitä mä pelkään on ikävä ja menettämisen lopullisuus.
                 Mitä sitten kun rakas ihminen on oikeasti poissa.


lauantai 19. tammikuuta 2013

uusi perheenjäsen

Olemme taas uuden edessä.


Isäni myelooma on edennyt siihen vaiheeseen ettei hän voi asua yksin eikä hänen naisystävänsä rahkeet riitä enää hänen kanssaan asumiseen, joten
Isä  ja hänen syöpänsä muuttaa matalaan majaamme kunhan pääsee sairaalasta

Mä en edes näe tälle vaihtoehtoa laitospaikan  etsimisenä. Ei reilu kuusikymppinen väkevällä voimalla elänyt mies kuulu edes vakavasti sairaana laitokseen.

Olen saanut isältäni "kyllä sä vanhimpana tyttönä nyt käsität"-kasvatuksen. Aina on pitänyt joustaa ja käsittää toisten puolesta.
 Jotenkin kun me olemme nyt yhdessä tässä viimeisessä tilanteessa käsitän, että aivan kuin hän jollain tasolla kasvatuksessaan olisi valmistanut minua tätä kohti.
                           - Ei saarelainen hylkää omaansa hädän hetkellä.

Mieheni kunnioitus ja miesten välinen ystävyys ei edes ehdollistanut tätä ratkaisua.
          
Miten mä arvostankaan miestäni hänen ihmimillisestä ratkaisustaan lähteä tähän tuntemattomaan. Minua hoitajuus vähän auttaa, mutta hänelle ja lapsillemme tämä kaikki on vierasta ja varmasti pelottavaakin.


 Ja mä luotan  siihen, että saamme apua kahdelta siskoltani isän auttamisessa ja hoitamisessa, yhdessä ja perheenä me tähän  pystymme.

 

Olen myös paljon miettinyt sitä,  miten kummallista että tämä tilanne 3 sukupolven yhdessä asumisesta yhdessä
                    ja syksyllä käymäni kotona hoitamisen kurssi sattuivat nyt jo..
 -Välillä pitäisi mitä haaveilee, ettei saisi sitä liian aikaisin ja ihan väärässä muodossa.
Minä kun kuvittelin sitten joskus hoitavani kauniisti vanhentuvaa ihmistä ..

Isäni hoitojen jatkuminen ratkeaa ensi keskiviikkona, siihen asti me perheenä ja kotina valmistaudumme ja keräämme voimia..

Joten nyt ripeästi siirtelemään tavaroita tulevasta isän huoneesta ennenkuin iltavuoro kutsuu.








torstai 10. tammikuuta 2013

Eihän tämä mikään Southwork ole

Pitkä on matka ja ajankulu siihen että täällä kaikki olisi niinkuin itse haaveilee, jos koskaan siihen edes päästääkään.




Aika kulkee kovaa vauhtia ja arki sekä harrastukset vievät valtavasti aikaa ja energiaa. Postailukin on jäänyt aivan jalkoihin.

Olemme asuneet täällä nyt reilu puoli vuotta ja uskoisin sen olevan aika jolloin suurin uutuuden viehätys ja "honeymoon" on mennyt.

 Haasteita on ollut monenlaisia, me emme esimerkiksi kyenneet edes kuvittelemaan miten huono eristys olohuoneen seinässä on.
 Jäinen tuuli puhaltaa kylminä päivinä kylmentäen taloa vaikka kuinka pystyuuneja hehkutetaankin.
Miehelleni sanoinkin että nyt ymmärrän  konkreettisesti sen mitä tarkoittaa kun "luonto tulee ihan lähelle".
-Joulukuun alun kylminä päivinä tuntui että tuuli tuli ihan tupaan asti.


 Matka keskustaan ja uimahalliin, jossa valtaosa harkoista on, on n. 20km.
Pahimpina kuskauspäivinä heilahtaa äkkiä helposti reilusti yli 100km auton mittariin
          ja illalla on turhautunut olo kun mitään ei ole saanut taaskaan aikaiseksi.





 


Mutta se kolikon toinen puoli.

                                      Sille ei vieläkään ole sanoja.




 
 
 On vain tuntemuksia, onnen hehkua joka etenkin auringon pilkahtaessa liekittää heti sydänalassa.


 

Tunteet täällä muutenkin ovat enemmän pinnassa, olo on välillä kuin kuulemma BB:ssä, kuten siellä olleet ovat sanoneet;
Tunteet heittelevät herkästi luovuttamisesta ja tuskaisesta epätoivosta
                  suureen riemuun ja olemisen iloon.

 
Vanha talo ja tila elää omaa elämäänsä ja välillä tuntuu ettemme ihan kaikkea vielä käsitä emmekä osaa etukäteen varautua siihen mitä meille tarjotaan.







Entinen kotimme pienkotialueella on nyt tyhjä ja siellä käydessäni koen ehkä samankaltaisia tuntemuksia
        kuin omakotitaloasuja mennessään kerrostaloon.
 Ahdistavaa ja ahdasta, naapuritkin ovat kuin melkein omassa pihassa




Mä olen niin tainnut tottua jo maalla asumiseen, puukorien kanssa pelaamiseen ja siihen ettei jumpsuit ole luksusta, vaan musthave-vaate kuten villasukat tuulisina pakkasiltoina.

Täällä meillä on näiden kavereidemme kanssa niin hyvä, ei helppoa eikä yksinkertaista, mutta elämä on jotain enemmän..

Ehkä jonain päivänä minulla on tunteille jopa sanat.



Ps.

Ja jos sinä  tämän lukija asut oikeasti "maailman laidalla" pikkaisen alkeellisesti etkä vain muodikkaasti vanhasti niin ota minuun yhteyttä!
 Haluaisin jakaa näitä kokemuksia sellaisen kanssa joka käsittää mistä tässä on kyse..
 Nauratti kun sain tekstiviestin ilmastointiputkien tarkistustarjouksesta alueellamme.
         Meidän talohan hengittää tuulien mukana, onkohan täällä jotain oikein putkiakin sitä varten?