Häpeä

 

Ostin uuden kalenterin vuodelle 2022.

Sen kannessa lukee "life planner twenty 22"

ja sen myötä oli selvää, että  otsakkeeni olisi:

 Unelmat

.

Mutta!

Kuitenkin  unelmien edessä onkin portti, jossa lukee: 

Häpeä

Sekö olisi avattava.

jotta unelmat saavat luvan olla oikeita ja tulla näkyviksi

Omituista.

Eihän kaikkiin haaveisiin edes liity häpeän stigmaa,

 mutta minun edessäni se näköjään on

Saaren kohdalla olen sanonut sanoja,

 joita ei enää sanomattomaksi saa, 

puhunut myrskyn lailla, ollut hyökkäävä. 

Toisaalta, 

jos nyt katson matkaa taaksepäin,

 ilmeisesti ilman sitä draamaa

 ja tunnekuohua en nyt omistaisi saarta. 

Kova hinta silti 

Voiko häpeästä kasvaa ulos, siis myöntämättä sitä?

Onko häpeä unelmien onnistumisen este?

Kuka lopulta syntien määrän mittaa?

Toissa kesänä elin saaren yhtä hauskinta sattumusten iltaa;

 Naapurissa yllätyshäät, ystäviä, 

viiniä ja hämäryyttä.

Huoleton, ihana ilta.

 Päivällä oli julkaistu Erika Vikmanin syntisten pöytä,

 kuuntelimme sitä juomalauluna,

 minä olin se " perintönsä juhlineita:-tyyppi.

Sain saaren osaperintönä, 

mutta taivallus siitä rakennelmasta 

yksin omistajaksi oli raskas,  kipeä ja kuluttava. 

Häpeällinen. 

Tyylitön

Silti nyt

 kun olen yksin tai turvallisessa seurassa,

 olen pakahduttavan onnellinen. 

Nordean kuukausilainan ja kipujeni myötä unelmaani 

ylpeydellä maksava

"Perintönsä juhlijana" 

ilolla ja nöyryydellä unelma elämässä kiinni

Tässä kohdin on vielä manterelaisille lisättävä, ettenhän mä kokonaista saarta omista

 vain pienen rakkaan pläntin siellä :) 

mutta kun saarelaiset menee saareen eikä mökille taikka taloon..

 

Näkyväksi kirjoitettu unelma

 Kaivoin tämän blogin esiin. 

 Taukoon on ollut syynsä,

 olen oppinut että kirjoitetuilla sanoilla on suurempi arvo kuin sanotuilla sanoilla. 

Että tapani kirjoittaa, ajatella, 

on helppoa ymmärtää väärin. Tahattomastikin.

Toisaalta toden ja mielikuvituksen rajapinta houkuttaa raapimaan rajattomuutta.

Jokaisella ihmisellä täytyy olla unelmia jaksaakseen.

Eikös?

Minum omani on

 unelma elää omassa saaressa.

Se elämä ei nyt ole mahdollinen monestakaan syystä, 

mutta koska minulla on tämä 

sisäinen saarennaisen alterego, 

päätin,

 nyt on viimein aika antaa

 sille naiselle oma tila hengittää itseään eloon.

Mihin tämä polku vie, en tiedä. 

Toisaalta,

polkuhan on se, 

mitä kuljetaan turvallisesti edestakaisin, 

vanhoihin askelpainaumiin tallaten. 

Tutusti ja rakkaudella. 

Annan  sisäiselle maailmalle luvan näyttäytyä, 

häpeämättömästi 

 uudenkulman myötä tämän blogin elävänä pitämiseen.

Olla minä. 

Rakastaa sanoja. 

Rakastaa tunteita, ihan jokaista.

Puen unelmaani  päälle.

 Kuin vanhaa virittynyttä mamman villatakkia, 

jossa tuoksuu samaan aikaan savu 

ja vanhan talon tuttuus.

Kirjoittaa unelmaa todeksi. 

Näkyväksi.

 Katsoen sen reikiä ja kuluneisuutta ihaillen. 

Vedän sitä paikoilleen aristellen, kehtaako tätä kuitenkaan julkisesti näyttää.  

Nolokin, joo,

 mutta niin itselle sopiva, 

ei tätä kehtaisi toisellekaan antaa. 

Niin on minun näköiseni.

Siihen on kudottu vuosien värit, 

kivut ja ilot

 

Miksen siis sanoisi sitä ääneenkin? 

Miksen näyttäisi millaista unelmaa kannan mukanani?

Antaisi lupaa itselleni.

Minulla on unelma. 
Elämä omassa saaressa.

Ihan omassa talossa.

Juurillani.

Maa sirisee jo jalkojen alla.

Olenhan polullani ...

Hymyilyttää