tiistai 18. helmikuuta 2020

Ikävä

Luulin aina että lähtisin ensin.
Minun sairauksistani oli tullut meidän sairautemme. 
Enkä vuosiin ole enää erottanut mihin minä lopun
 ja mistä sinä alat.
Nyt yhtäkkiä sinua ei enää sängyssämme ole,
 enkä kuule hiljaista hengitystäsi vierelläni.
Puolet meistä on poissa.

En  tiennyt että tyhjyys on näin tyhjää.
Niin pohjatonta.
Ettei enää ole mitään mitä koskettaa.
Ihmisen puhe ei löydä sieluuni,
 se on vain ääntä,
sanoja, joita koitan ymmärtää.
Lohdutukset ovat kuin voita kuivan leivän päällä, 
 eivät ne löydä kipuni luo.

Ikävästä on tullut uusi viikonpäivä,
 eikä se erota lauantaista maanantaina. 
Lupaa kysymättä se astuu jopa tv;n eteen
 enkä kykene sen läpi seuraamaan 
ennen niin ajantajun vievää urheiluakaan.
Ruuasta se vei maut ja öistä unet.
Eikä yksikään kyynel ole kipuani puuduttanut 
vaikka rakkaani,
 jokaisen kohdalla olen totisesti niin toivonut.


Saan paljon puheluita.
 Jutellessa saan kertoa päivän kuulumiseni, 
nekin, joita ei ole tapahtunut.
 Lapsien äänissä kaikuu sinun sointusi ja elävyytesi,
 kuitenkin niistä puuttuu se pilke 
 joka kertoi sinun olevan vain minun, 

Jäin tänne.
 Älä silti ikinä erehdy luulemaan
että se oli vapaaehtoista.



edit. lisäys
Rakastan kirjoittamista ja tunteiden poispurkamista, tämä tarina ei ole omakohtainen vaan sivusta seurattua tunteenpurkamista.