keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Riittävän hyvä tähän keskiviikkoon

Surffailin aamulla somessa
Varsinkin instasta pidän paljon.
 Kuvia kauniista, oivaltavista, sisutustuksista, ihania siistejä koteja, 
joissa joulu jo kolkuttelee ovella.
Suloisia eläimiä
Salilla käyviä ihmisiä, jotka ovat kuulemma sinut kroppansa kanssa,
 onnellisia.
Ihmisiä, jotka hallitsevat ruokahimonsa ja ymmärtävät miten kroppa on temppeli.
Pidän inspiraatioista, joita kuvilla yritetään minun ammentaa.
Itsehän valitsen mitä somesta seuraan
Tykkään postata itsekin sinne tietyn mielikuvan kuvia omasta elämästäni.


Yhtäkkiä painan taas väärää nappulaa
 ja seuraava kuva olenkin minä itse keittiössäni.
Tässä ja nyt.
Hämmentävää ja raadollista niiden täydellisten kuvien jälkeen.
Minä,
 joka en vaan osa someselfieitä, enkä suodattimia
 enkä oikein edes ymmärrä miksi aikuiset niitä omia naamankuviaan someen tykittää



Kuvassa on aamukahvit juotu jo, ties monennet
 pieni pätkä myöhästynyttä isänpäivä sukkaa kudottuna
 siinä ohessa. 
Lapset kuskattuna kouluun ja tulet pannuhuoneessa.
Heräämisen yrittämistä ennen iltavuoroa,
 silmien alusista näkyy armottomasti  huono palautuminen vuorotyöstä.
Hiukset kampaamatta, jos se nyt mitään auttaa.
Eikä aamupalakaan tainnut olla elämää elvyttävää.


Hymyilen silti itselleni.
 Olen oikeassa paikassa.
Taustalla näkyy lähes valmis keittiö,
 remontti, jota kuvaa keskeneräisyys ja maksettava asuntolaina.
Sotkua, josta pitäisi saada tolkkua 
eikä vain roikkua tässä ennen iltavuoroa. 
Tekemättömiä asioita.
 Rojua, mitä kummallisesti voi sivuuttaa useampanakin päivänä
 ja kuvasta ne hyökkäävät silmiin.

Se kaikki mitä sotkuna
 näkyy on perheestäni ja elämästäni jääviä jälkiä.
Niistä jokaisella on syynsä, merkityksensä.
Ne ovat merkkejä arjesta, tavallisesta onnesta, 
rutiineista, jotka pitävät tätä arkista perhettä
 kasassa ja liikkeessä.

Tänään(kin) koitan olla parempi,
 lähes somen veroinen ;)
Sisimmässäni tiedän silti, että itseäni vastaan lopulta vain kilvoittelen.

Vain se miten itse itseäni kohtelen on se mikä merkitsee 
ja heijastuu ihmisiin ympärilläni

Tänään on hyvä päivä olla onnellinen,  
Riittävä
juuri tälläisenä
 Sinäkin, sellaisena kuin juuri nyt tätä luet.
Riittävä!
Iloista päivää myös sinulle <3



maanantai 7. marraskuuta 2016

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla pysähdyt

Pidän itseäni meri-ihmisenä, niin minulle on lapsena opetettu. 
Toiset isovanhemmat ovat saarelaisia, joille meri oli koti ja elinkeino.
Toisten isovanhempien kanssa tehdyt saariretket ovat kultaisina muistoissani.
Kuinka hyvältä edelleenkin tuoksuu löpö, kun sen haju osuu nenääni. 
Muistan, miten vaari kammesta kääntäen käynnisti vanhan meriläisen, piti olla nätisti ja paikallaan, Kuunnella vaarin kiroilut jos moottori ei heti käynnistynytkään. 
Ikinä en muista että rannalle olisi jääty, että olisi pitänyt eväiden kanssa palata takaisin kotiin.
Ja siellä saaressa, 
siellä paistoi aina tietenkin aurinko, kallio oli kuuma ja meri lämmin, perhe oli hyväntuulinen 
ja rieska maailman parasta. 
Mummi leikkasi sen rintaansa vasten veitsenterä itseään kohden, 
vieläkään en ole niin  vanha, että uskaltaisin niin tehdä. 
Tosin mieheni sanoo, että kuolisin nälkään leivän viereen, sillä niin surkea leivänleikkaaja olen, meillä 70-luvun lapsilla kun oli kodinkoneena veivattava leivänleikkuri,
 ensiaskel uusavuttomuuteen.

Olen aina ajatellut, että metsä tai meri,
 että ne olisivat jotenkin valinta, vähän kuin  että oletko koira -vai  kissa-ihminen,
 rakastatko kesää vai talvea, kummassa sielusi lepää, metsässä vai merellä?
Nyt asuessani metsänreunassa, olen vasta oikeasti tutustunut metsään.
Itsellämme sitä on omana vain pieni tilkku, mutta asun hyvin hoidetun metsänreunalla, 
jota emme itse omista, mutta jota saan pitää rakkaana.
Tunteita ilman omistamisen taakkaa.
Pidän siitä tunteesta.

Metsässä tietty polku, jota tallaan koirien kanssa . 
Olen huomannut että on tärkeää pysyä polulla, sitä en vielä tiedä miksi. 
Yhdessä kohtaa kadotan polun aina, tiedän sen jo etukäteen, 
valmistaudun henkisesti polun katoamiseen, etsin ja tunnen kummallista onnea kun pääsen polulle takaisin.


Metsäpolullani kohta minne risteää useampi polku, 
 kohdassa on jotain maagista ja kirkkomainen tunnelma.
 Minun kuuluu käydä usein siinä kohdassa, pysähtyä ja katsella taivasta ja ennenkaikkea kuunnella. 
Kuuntelen mitä metsästä kuuluu,
mitä minusta kuuluu. 
Metsässä on helppo olla minä,
 siellä on eriminä kuin kaupungissa, siellä olen todellisempi,
 rohkeampi omille ajatuksilleni.
 Siellä murheet ovat pienempiä ja maailma puhdas.

 Metsä jatkuu loputtomiin, oletan niin, koska aina sinne on mahdollista eksyä,
 jopa kadota.


Rakastan puita, ihailen niiden elinvoimaa. 
Eniten hämmennyn niistä pienistä männynaluista polulla,
 kuinka sitkeästi ne ovatkaan päättäneet pärjätä,
                             vaikka elämän loppuminen on vain askeleen päässä tallautumisesta,
eivät ne tiedä eivätkä pelkää tuhoutumista, sitkeästi vain nostavat pientä hentoa tupsulatvaansa 
kohti valoa. 
Niille valo ja sade ovat kaikki, eivät ne muuta tarvitse eivätkä muusta murehdi.


On nollaavaa maata enkeliasennossa polkujen risteyksessä,
 parasta talvella kun ei tarvitse pelätä öttiäisiä. 
Kuunnella kuuluuko mitään,
 katsella heiluvia puiden latvoja kuinka ne ovat kuin portti taivaaseen. 
Katsella aukosta näkyviä pilviä ja taivaan äärettömyyttä.
 Hetken taivas ja maa ovat yhtä 
ja saan kokea siitä pienen iäisyyden.


Merellä voi tuntea näitä samoja vapauden ja yhteenkuulumisen tunteita 
maustettuna terveellä pelolla ja kunnioituksella.
 Nekin tunteet ovat käsittämättömän hienoja ja ikiaisia.
Miksihän ihmeessä olen joskus luullut, että pitäisi valita. 

Meissä on kaikki, 
metsä ja meri, taivas ja maa 
ja kaikelle on aikansa.
Niin se on hyvä, niin sen kuuluu olla


tiistai 25. lokakuuta 2016

Kattona tähtitaivas kaukana kaikesta

Jokainen muuttolintujen ylilento on ollut jäähyväinen, jonka alla on pitänyt hiljentyä.
 "Me lähdetään, koita sinä selvitä."

Pidän pimeydestä, rakastan tähtitaivasta.
Olen luvannut itselleni, että jokaisella saunasta tulomatkalla otan pienen oman hetkeni,
  pysähdyn tähtitaivaan alle.
Päätös, jota ei tarvitse erikseen muistaa.
 Tähtitaivas on ajaton ja  lumoava.
Jokaisen oma eikä kukaan sitä omista
 
Reilut neljä vuotta täällä on rempattu, väännetty ja käännetty tätä taloa meidän näköiseksi.
Remontit ovat tuoneet meidät nykyaikaan ja mukavuuteen. On lämmintä lattiaa, nopea hella, vessat..
Siltihän ne ovat nykyaikaisia normaaleja toiveita omalta kodiltaan.
 
Joskus muuttaessa ajattelin, että jotain luxusta olemme oikeutettuja saamaan,
koska suostumme asumaan täällä pimeässä, ei missään, kaukana kaikesta.
Mutta luxushan onkin juuri se mitä aluksi eniten pelkäsin.
Lapsillekin osittain,
mutta kyllähän heitä pitkä välimatka keskustaan ja ylipäänsä joka paikkaan ärsyttää.
Nyt (jo) on tullut aika sille nykyaikaiselle luxukselle;
mukavuusalueeksi nimittämämme saunanterassi hahmottuu hiljalleen.
 
Terassinkantta ei enää tänä syksynä ehdi kasata,
 mutta palju rakentuu tekijänsä käsissä hiljalleen.
 Kuvittelen mukavuusalueen olevan ensi talvena pieni alue,
jossa askeleita valaisevat öljylamput
 ja jossa polku paljulle on tehty lavoista.
Itäreuna alueesta rajaantuu lammasaitaukseen.
 
 
 Länsireuna, jonne aurinko laskee
 rajautuu autotiehen.
 Haastetta on saada jonkinlainen näkösuoja autoihin nähden menettämättä
 ilta-auringon viimeisiä säteitä.
 
 
 On hauskaa rakentaa ja suunnitella,
 kun kuitenkin käytäntö
 ja tässä tapauksessa luonto vasta näyttää miten ideat sulautuvat käytäntöön.
 
Eilen istuttelimme kylmässä tuulessa kuusiaitaa pohjoispuolelle.
Kuusien paras istutusaika on kuulemma vapun ja juhannuksen välinen aika, mutta unelmoijat voivat niitä näköjään istuttaa juuri ennen marraskuutakin.
Kuusiaidan istuttamisessa oli jotain hämmentävän ikiaikaista,
 jos niistä yksikin selviää vuosien päähän, jotain näkyvää minusta jää sen myötä olevaksi.
 
 
 

 
Raamit terassille on meidän suunnittelemat,
 mutta luoja antaa sille mielentilan.
Katto ja valaistus vaihtuu vuodenaikojen mukaan.
Ja hetken tähtitaivas on vain meidän.
 

tiistai 23. elokuuta 2016

Mamman vanhat kangaspuut

Kun jotain tekemistään rakastaa ja antaa työlle sydämensä ja tahtonsa,
 niin jääkö käden jälkiin ja esineisiin omaa energiaa?
Hyvää tahtoa ja lämpöä?
 
 
Kun saa entisen ihmisen rakkaan harrastevälineen
 kaikkine tykötarpeineen,
 on  siinä aika suuren äärellä.
 
 
 
Millään en malttaisi odottaa oppimisen alkamista.
 

 
Nämä kangaspuut ovat mieheni mamman vanhat,
sisältä lämpimästä haettu meille mamman lapsuudenkotiin.
 
Taas kerran saan olla kiitollisen nöyrä näiden tarinoiden jatkuvuuden edessä.
 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Muutoksen tuulia..


Lapsemme lopetti keväällä intensiivisen uintiharrastuksensa.
Hänen elämänkokoinen päätöksensä, 
joka ei tullut meille vanhemmille lopulta enää yllätyksenä.


Vaikka se oli lapsen harrastus,
 niin kyllähän se ohjasi vahvasti meidän vanhempien ajankäyttöä tämän remontin ohella.
Kuva sieltä aikojen alusta
Kesällä välillä miehen kanssa tuijoteltiin toisiamme,
 että tunnetaankohan me enään ketään uinnin ulkopuolelta, 
Jokainen jonka lapsi harrastaa ja on vielä vuorotyöläinen,
 tietää miten huonoksi ystäväksi sitä muuttuu harrastuksen ulkopuolisille ystäville.

Yht´äkkiä loppukesästä vanhoja ja uusia ystäviä 
alkoi putkahdella elämään erilaisista yhteyksistä.
Huikeita ihmisiä,
 joista jokaista olen tainnut tuijotella, kuunnella ja ihailla kuin taideteosta, 
että minä saan hänenkin elämäntapaansa ja ajatuksiinsa tutustua.

Terkkuja ja valtavan iso kiitos
 tätäkin kautta ihan jokaiselle, 
jonka kanssa olemme saaneet aikaa pysäyttää
 ja päätä nollata tänä kesänä. 
Kiitos, että olette.
 Me tarvitaan teitä <3



 Samalla tämä muutos on antanut parisuhteelleemme uutta omaa aikaa, 
ei enää harkka -tai kisakuskauksia,
ei enää lapset edellä joka aikataulutusta,
 hyvin teinit itse jo itseään liikuttaa.

Ja luojalle Kiitos, 
ihan hauska parisuhde sieltä 
ankarasta ajanhampaanraosta onkin löytynyt.


Itse aion toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, 
opetella kutomaan räsymattoja.
Olen ihan friikki räsymattoihin.
Olen haalinut 
sekä oman sukuni naisten tekemiä mattoja, 
että miehen suvun puolelta.
Ja voin sanoa, että yksikään matto ei ole ylimääräinen.
Nyt näyttäisi olevan minun oma aikani päästä osaksi tätä perinnettä




Rakastan kesäistä mattorantaa, 
voin olla siellä tuntikausia, 
höpötellä ihmisten kanssa joita en tunne,
 palvoa aurinkoa termoskannun kanssa 
ja syödä yhteisiä eväitä lokkien kanssa. 
 Nauttia mäntysuovan ja meriveden antamasta puhtaasta tuoksusta matossa, 
jonka joku on arvokkaalla ajallaan tehnyt.
Hieno kädentaito




Tervetuloa syksy ja elämän jatkuvuus



keskiviikko 10. elokuuta 2016

Ihmisyyden äärellä

Makuupäivät ovat parhaita hetkiä kuunnella ja 
kertoa mitä mielessä liikkuu.
Aivot ovat sopivasti narikassa, 
 mieli avoin kuulemaan mitä itselle kuuluu.
Juuri nyt mietin paljon ihmisyyttä,
 aitoutta ja kykyä olla itselle
 ja toisille rehellinen.
Oikeastaan mietin, mitä sinä siitä ajattelet?
 Että olenko yhtään kartalla?



Olen paljon eläinten kanssa,
 eivätkä ne fuskaa, feikkaa tai keplottele itseään selittelyillä epämukavista tilanteista pois.
Jo pelkillä korvien asennoilla tiedät missä nyt mennään.
Kaikki mitä eläinten kanssa sanot tai teet,
 on totta ja tätä hetkeä.




Teen työtä muistisairaiden kanssa,
 heidän kanssaan on pakko olla sitä mitä on,
 koska sanoilla ei enää useinkaan ole selittävää merkitystä,
 vaan läsnäolon ja vilpittömyyden kyky
 on se mikä ratkaisee,
 toimiiko inhimmillinen yhteys.

Ja toisaalta olen varmaan jo tarpeeksi vanha ja ihmissuhteissa kokenut,
 itsekkin monesti sössinyt, 
joten turhanpäiväiseen feikkaamiseen ei ole enää tarvetta.
Hyvistä ihmisistä on ihanaa tykätä!


Ja asunpa nyt niin vanhassa talossa,
 kaiken nähneessä.
 Pihani maa on vanhaa maata, voimakasta,
 Suomalaista ja aitoa.
Pellot ovat huojuneet talon vierellä jo paljon minua ennen 
ja varmaan ovat siellä vielä kun minua ei enää ole.
Kävelen polkuja, jotka huokuvat ikiaikaista voimaa.
Turha täällä on esittää,
täällä minut tunnetaan ja sieluani seurataan
.
En halua asua museossa, 
mutta minusta on hienoa että "museonurkka"
 ja talon asukkaiden tarinat asuvat meillä





Olisi suunnattoman tyhmää,
 jollen mitään tällä matkallani oppisi, 
muuttuisi enemmän itsekseni.

Vielä tyhmempää olisi,
 jos en antaisi sitä mahdollisuutta myös sinulle,
 että luulisin sinusta aina vain samaa, 
enkä antaisi sinullekin kasvun taikaa, 
myös ja varsinkin aikuisena.
Ettenkö uskoisi sinun tarinaasi,
 sinun polkusi voimaan.
Etteikö me yhdessä muututtaisi, 
sielujemme kaltaisiksi.




maanantai 25. heinäkuuta 2016

#kanajuttuja

Meillä on kanoja ollut siitä asti kun mies täytti 40v.
Miehen ystävät ehdottivat, että ostaisivat lampaan, sanoin 
että ei hitto,
 ennemmin vaikka kanoja

Vähän mies ihmetteli, 
että miten ihmeessä ovat keksineet kanoja ostaa ;)
Ensimmäiset kanat olivat kukko ja kaksi kanasta.

Kukko, Börje, osottautui niin pahapäiseksi että naapurin avuksella pääsimme siitä eroon
 ja saimme ylikiltin Hjördiksen vaihdossa.

Kanojen kanssa elämä on helppoa ja pientä,
 silti arki niiden kanssa on suurta.
Kanojen laumahierarkia ja sosiaaliset tavat ovat touhua,
 jota voisi seurata tuntikausia
En voi lakata ihmettelemästä,
 miten niiden pieniin päihin mahtuu niin paljon ymmärrystä.


Ja ne kanat, jotka olen saanut tuntea vanhaksi asti ovat erottuneet luonteensa
 ja käyttäytymistottumustensa myötä toisista. 
Niistä on kasvanut persoonia isolla P;llä.
Niimpä sitä kautta on myös nimet heille tulleet; Pallo, Hyppy, Helmi..


Meillä kanat ovat pihalla vapaana, ne tietävät oman pihan ja turvarajat  hyvin
 eikä katoamisia juurikaan ole ollut.
Tuurilla varmaan on menty,
 mutta kanojen vapaana elely ja meidän kanssa hengailu
 on ollut meille suurempi arvo
 kuin niiden vangittuna eläminen ehkä pidempään.
Yöksi suljemme navetan ovet ja tarkistamme,
 että kaikki ystävät ovat omilla tutuilla nukkumapakoillaan




Tänä kesänä olen saanut
 hautomisviettisten silkkikanojen myötä oppia kanojen munien kehittymisestä 
ja  kuoriutumisesta paljon.
On elämän suurta ihmettä, 
kun ihan tavalliselta munalta näyttävä muna alkaa piipittämään
 ja pienestä viillosta vilkahtelee pienen pieni nokan pää.
Siinä kohtaa ei ole muuhun pystynyt kuin kanalassa ravaamiseen
Kuoriutumisen ihme

Nyt meidän on silkkiemoilla molemmilla omat kaksi tipustaan.
Toisen poikaset ovat myös silkkejä,
 mutta toisen munista onnistui vain hybridien poikaset,
 joten olemme uuden edessä kun joskus laumasiirto on edessä.






Pienten ensimmäinen multakylpy itse valitsemassaan paikassa
Kanojen myötä olen joutunut myös itse opettelemaan vanhan tai kipeän eläimen lopettamista.
Siihen hetkeen olisi kai monta nopeaakin tapaa, 
mutta olen itse opetellut tavan, 
jossa keskitän kaiken sen rakkauden jotka minulla on antaa 
ja "halaan" ja paijaan kanan syliini,
 samalla toisella kädellä pidättäen sen hengitystä.
Nopea sekin, mutta samalla hoivaava.
Tiukka ja voimakas hetki, kyynelillä kastettu,
mutta uskon, että meille molemmille se oikea.

Useimmat kanat olen vienyt metsään, 
lahjaksi ja uhriksi ruokaa tarvitseville, 
elämän kierto on armollinen ajatus  kun täytyy luopua.

Itsehän emme pysty näitä pieniä ystäviämme 
ja pihamme liikkuvia koristeita syömään.



keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Juhla Sunnuntai

Meillä oli sunnuntaina nuorimman lapsemme rippijuhlat.
Suuri, odotettu ja tärkeä päivä nuorelle.
Juhlat sujuivat ihanasti,
ja nuori neito oli, jos mahdollista entistäkin kauniimpi.


Juhlat olivat myös iso koitos talolle.
 Ollaan oltu täällä edestakaisin liikkuvien rojujen ja keskeneräisyyden keskellä

Nyt oli talon aika pukeutua sunnuntaihin.




Itsestä tuntui, ettei oma ajatukset
riitä vaan tarvitsimme talon tukea,
 ikäänkuin sen heräämistä henkiin.
Niinpä alitajuisestikin aloin pyytämään "kummituksia" paikalle.

Kukitin entisen emännän pyörän portinpieleen,
 ikäänkuin hän olisi käymäseltään täällä.


 Eteisen vaikeasti sisustettavaan nurkkaan rakentui kuin itsestään
talon vanhoista valokuvista ja  talon papereista "museonurkka"
kunniotuksesta heidän elämäänsä kohtaan joiden tarinan jatkumo olemme.




Mielestäni meillä ei kummittele,
 mikä on sääli, 
mielelläni kuuntelisin entisen asukkaan touhuiluja nurkissa.


Minulla vahva usko,
 että heidän mielestään talossa on aikoinaankin ollut hyvä olla, niinkuin minulla nyt.
Mutta ei, meillä ei kummittele.


Silti, siivoilujen lomassa kävin "pitkiä keskusteluja" talon kanssa
ja asiat ja tavarat ikäänkuin yhteistyössä asettuivat kohdilleen.
Vähän kuin itsestään.

Ja kas, talo oli kauniisti puettu sunnuntaihin,
eikä keskeneräisyydet häirinneet juhlijoita.
Me teimme sen yhdessä, tämä perhe,
 tämä talo.
ja ennenkaikkea vieraat, jotka viipyivät ja viihtyivät pitkään kodissamme.

Ihmiset ovat lopulta ne jotka juhlan tunteen toivat tullessaan,
 omalla asenteellaan ja ajan antamisellaan.
Sen taas sai kokea. Lämpimästi





Perhe Kotiranta kiittää kaikkia myötäosallistuneita ihanasta sunnuntaista.
Sydänlämmin kiitos