tiistai 21. elokuuta 2018

Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla

Ostin pääsylipun opiston kirjoituskurssille.
Haave,
 joka on odottanut toteutumistaan.
Polku jonka päämäärä en tohdi tunnistaa,
 mutta oletan tässä asiassa matkan olevan se tärkein.
Pidän tästä kirjoittamisesta, suhtaudun siihen suurella jännitteellä ja jännityksellä,
 vaikka toisaalta se on harrastus siinä missä vaikkapa sukkien kutominenkin.

Kirjoittamisprosessi on parhaimmillaan ja pahimmillaan 
suuri tunnestunami, 
kirjoitan lähes kaiken alitajunnan kautta.
Vie aikaa että voin palata teksteihini,
 josko edes palaan
enkä aina edes tunnista että noinko mä sinne kirjotinkin,
 tuliko tuo lause minusta.

Näin tv:ssä Eva Walstörmin haastattelun taulujen maalauksesta
 ja tunnistin kaiken sen mitä hän kertoi siitä fyysisyydestä,
 jota teoksen tekeminen on.
 Jotain tulee alitajuntaisesti läpi
 ja pahimmillaan voima aiheuttaa oksennuttamisen kaltaisen tunnetilan.
Tuntui hyvältä ymmärtää että en ole tuntemusteni kanssa yksin.

Mietin jo paljon sitä 8 henkilön ryhmää, 
tuleeko meistä tietyn asian sielunkumppaneita,
 olenko aivan outolintu siinä porukassa,
 kypsymätön raakile tasoon verattuna. 
Riittääkö tavoitteeksi, että haluan oppia kirjoittamaan?

On mulla myös pieni oma haave
Teen työtäni muistisairaiden parissa
Koen ja näen kuolemaa ja sen läheisyyttä paljon.
Näen miten ihmisten elämä hiipuu tarinaksi
 ja miten niistä tarinoista puuttuu usein valtavia palasia.

Mitä meistä tänne jää kun itse olemme poissa?
Tai tauti syö muistomme
Kuka sinun tarinasi tuntee?
Mitä jos tarina jäisikin paperille,
 tiedostoksi.
Joku saisi tietää elämänvalintojesi syyt ja seuraukset.
Joku joskus lukisi sinun pienen arkisen onnesi.


 Mistä olet ollut onnellinen
 minkä surun kanssa käyt iltaisin nukkumaan, 
Mikä jäi kesken?
 Mikä auttaa sinua hengittämään? 
Mistä arpesi ovat syntyneet?
 Kuka sinä olet?
Mikä on sinun tarinasi?

Tähän saumaan ovat myös "kerro minulle" kirjat,
 mutta olisiko minulla silti annettavaa?

Itse mietin usein jonkun suuren tunnekuohun kohdalla,
 että näinkö mummikin olisi ajatellut
 tai mitenhän se mamma tämän asian olisi kohdannut? 
Vai vaariko jalanjälkiä kuljen?
 Kuka minä oikein?

Vaari <3 mummi
Aarne <3 Toini
Mies <3 nainen

Valtavalla jännityksellä odotan uutta kurssiani.
Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla,
 siksi sinäkin taisit olla nyt poluistani eräällä, 
osana minun matkaani, 
 <3 kiitos,
 jos pääsit tekstissä tänne asti ;)

maanantai 20. elokuuta 2018

Naisten välisestä ystävyydestä

Naisporukan välinen ystävyys on valtava voima,
 yhdessäolo on energialatausta,
 joka lämmittää ja antaa voimaa pitkäksi aikaa.
Vertaistukea sydänkertoimilla
 Jotain mitä miehille on vaikea selittää,
  sellaista yhteenkuuluvuutta,
jota miehet eivät varsinaisesti taida edes kaivata?


Naisen tunteet tarvitsevat heijastuspintaa,
 vastavuoroisuutta ja peilausta.
Naisten välistä ystävyyttä.

Ystävää
 jolla on rohkeutta
 kohdata elämä sellaisena kuin se eteen annetaan
 joka tietää millaista on elää naisen elämää 
kaikkine tunnemyrskyineen ja hurmoksineen.
Vilpittömyys elämää kohtaa antaa puheen tulvalle
maata jalkojen alle.
 Elämä on kivempaa kohdata yhdessä


Sain  tälläisen kohtaamisen vuorokauden
Meillä kaikilla on samankaltainen työtausta,
 Hoitajia
Toisten tarpeiden aistijoita
 ja pitkänlinjan ammattilaisia.
Olemme myös kaikki äitejä, vaimoja,
 tai niitä ex:iä,
 tyttäriä, siskoja, miniöitä, 
ystäviä, naapureita
 tai muuten vaan lähimmäiseen tuohtuneita.
Jokainen erilainen,
 omanlaisensa
 ja silti samankaltaisuus luo lumoa, 
läheisyyttä joka nitoo meitä yhteen


Olemme aikoinaan
aslakin myötä oppineet toistemme luonteet,
 tiedämme perheet ja suhteet. 
Tunnemme naurun heleyden
ja sen mikä on sielua arpeuttanut.
Mistä sydän sytkähtää,
 mistä kengänkannat kopisee ja suu laukkaa.

 On keveyttä olla arvet niin auki,
 että sydän tihkuu silmistä vettä
silti suojassa.

Juosta alastin saunan ja meren väliä miettimättä
 onko oloni nyt tarpeeksi kehopositiivinen


Voi olla ehdoitta ja lähellä.
 Avoin ymmärtämään,
 tuomitsematta.
Keskittyä siihen, 
mistä kukaan ei vielä ole aloittanut, 
ymmärtää ja hyväksyä.
Nähdä kasvoilta se,
mihin sanat eivät riitä


Söimme, joimme,
uimme, saunoimme ja nauroimme.
Puhuimme tauotta
olimme hiljaa.
Maltoimme ja innostuimme. 

Ihastelimme merta,
 pimeyttä, tähtiä,
auringon lempeyttä.
ja sitä,
 että meillä on toisemme


Olen etuoikeutettu näistä naisista,
 heistä jotka tuntevat minut kaikkine
tunnekippuroineni
eivätkä silti sivuuta


 Kiitos mun ikiomat valtavan 
rakkaat ystävät,
aikuiset kauniit ihastuttavat
 "Hurmaavat naiset  -Kotkalaiset"
On onni olla yksi meistä <3


Naisen kuva

"Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
 Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat, mustat, iloiset,
 syyttä täynnä kyyneleitä.
  Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
  ainut maailmassa.
  Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta, yhden lapsen.  
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
 Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi, siksi hän säilyttää sen.
 Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.  
Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus 
ja rakentaa sillan.
  Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
 Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,  
kaukomatkaan säästämiään rahoja,  
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
  Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, 
ei se haittaa.
  Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
  Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon."

- Wistawa Szymborska 

tiistai 7. elokuuta 2018

Rakkaus, -no filters needed

Tämä kesä on pitkien parisuhteiden kesä
Pitkien ystävyyssuhteiden kesä <3



Somefiidini ja elämänikin on täyttynyt "vanhojen parien"
 avoimista rakkauden tunnustuksista,
 yhteisistä hetkistä, rohkeasta läsnäolosta.
Läsnäolosta, 
jossa suodattimia ei ole tarvittu, 
yhteenkuuluvuuden 
ja rakkauden ilmeet kasvoilla ovat kuvien kaunis hehku.




Ehkä olen siinä iässä, että osaan
ja uskallankin arvostaa pysyviä asioita,
ja hetkiä elämässä.
Uutuuden haikailu ja hakkailu ei enää se juttu
Pienet pysyvät asiat tallovat polkua jalkojen alle.


Onni on tässä hetkessä 
heidän kanssa, jotka tunnen iholta
ja jotka tuntevat minut
kaikkine hymyineni ja arpineni.
- Elämän arvoa 
ja armollisuutta rakkaimmillaan


Tiedän, 
ettei aina ole niin,
itselläni viime kesä oli vaikea.
Sää ja mieli olivat pääsääntöisesti yhtä harmaita
Lähes jokainen nouseva aamu oli vaikea hyväksyä 
ja illalla olikin jo täysi raivo päällä.

Niille, jotka ehkä nyt kokevat sitä samaa,
 voin vain sanoa, 
että nekin tunteet täytyy käydä rohkeasti läpi,
 antaa niiden virrata itsestä ulos
 ja toivoa että vierellä on joku,
 joka sen aallon kykenee pystypäin ottamaan vastaan.

Joku joka välittää.
Tuntee ja tietää,
 että kaiken paskan takana on kaunis ihminen.
Että sinulla on liki ihminen, 
jonka kanssa olet turvassa   


Ja kun siellä pohjamudissa on sitä mutaa aikansa niellyt, 
kukin oman osansa,
 niin kylläpä auringon valo ja hehku iholla on kaunista katsella.
Niin omalla,
 kuin varsinkin sen rakkaimman kasvoilla.

Sitä se rakkaus on
 yhteistä valoa, pysyvyyttä ja unelmaa
joita elämän varjot vain kirkastavat.

Halua olla toisen arvoinen, 
kuulla sekin mitä toinen ei sano 
ja sanoa se, mitä toinen haluaa kuulla 


Kiitos 
sille minun rakkaimmalla siitä,
 että saan olla tämmöinen,
 oikein luvalla ja ajankanssa.

Ihan täysillä tai vaan huokaamalla.
Sun kanssas minä olen minä.

Olen susta ihan hemmetin ylpee.
Aikuinen rinnallakulkija, 
Mies,
 joka uskaltaa toteuttaa myös omia unelmiaan 
hukkaamatta yhteistä polkua.
Sinua, 
sinua minä rakastan




lauantai 2. syyskuuta 2017

Rohkeudella ja rakkaudella. -Kesäni 2017

Pitkään täältä pois ja sitten ei ajatuksissa kuitenkaan.
Tämä kesä on ollut yksi elämäni kesistä,
 ei ehkä sen myönteisemmässä mielessä, 
mutta syvä matka itseen ja omaan parisuhteeseen.
Hyvin henkilökohtainen,
 hämärä, kuten tämän kesän sää,
 aika itkuinenkin


Mieheni myös on elänyt ehkä yhtä elämänsä kesää , 
elokuvatuotannon avustajana saanut tavata hukeita ihmisiä,
 toteuttaa sitä missä on loistava,
 ja saanut ympäripyöreistä työtunneistaan ansaitsemaansa
 huomiota ja hyväksyntää.
Lisäksi lomani aikana hän ajoi kahden ystävänsä kanssa Erkkola- mopolla
 kymmenen päivän huikeasti suunnitellun ja onnistuneesti toteutetun reissun 
läpi satavuotiaan suomen 
Norgamista -Kotkaan.



Kotona olevista lapsista pienempi sai "sateliittikodin" keskustasta, 
jotta lukio olisi lähempänä.
Ja vanhempi täytti viime viikolla 18,
 hurauttaen samantien pihaympyröistä omalla autollaan 
maailman teille.
Aika paljon eroontumista siitä tutusta,
 omasta, 
suunnitellusta ja turvallisesta arjesta.
Siitä arjesta, jota olin tottunut pyörittämään.

Yhtäkkiä kaikki vain menivät ja tulivat, 
pyysivät ja lähtivät 
ja itsestä tuntui että tämä yhdessä rakentamamme kotiunelma 
olikin yksin minun vankilani,
 ei jokainen meistä voi vain olla ja mennä, 
jonkun tehtävä on huolehtia
 ja vastata pysyvyydestä.

Syviä vesiä, 
katkeruuttakin,
 sohvalle koirien kanssa uppoamisesta, 
hätää ja yksinäisyyttä,
 mihin ne ihan omat unelmat ovat kadonneet?
Mihin minä katosin?
 Olinko ymmärtänyt yhteisistä tavoitteistamme jotain väärin?
Olin äärimmäisen ärsyttävä, itkuinen ja syyllistävä.
 Häpesin itseäni hetkittäin.
Pelkäsin, että nytkö se masennus löysi minut.
Olen läheisriippuvainen ja varsinkin perheriippuvainen,
tunnistan sen nyt täysin. 


Ensihätään kielsin mieheltäni kaiken vastaavan jatkossa.
 Hänen tehtävänsä on olla kanssani,
 rakkainta ei vaan kuulu jättää viettämään lomaansa yksin. 
Ja niinhän se onkin, edelleenkin.

Mutta
 nyt kun elämä on asettumassa pienin askeliin uuteen uomaansa, 
ymmärrän, ettei toista voi kahlehtia,
 on luotettava siihen,
 että mitä se erilaisen elämän ja onnistumisten tunne antaakin,
 ei ole suunnitelmallista toisen hylkäämistä
tai pienentämistä.
Että elämässään rohkea, onnistuva ja elossa oleva puoliso
 ei vähennä minun määrääni
 tai poista minun unelmiani.

Olen hänestä suunnattoman ylpeä.
Rakastan sitä paloa hänen katsessaan silloin kun hyvämieli säkenöi silmissä.

Olen hänen mopomatkailaisistaan äärettömän ylpeä,
 uskalluksesta karata tästä arjen pyörityksestä.

  

Olen oppinut heiltä paljon, 
itsestäni.
Siitä, että tämä koti unelmineen on edelleen minun ankkurini,
muttei vankila kuitenkaan.
Olen oppinut, että vaikka kuinka rähmin surussa ja itsesäälissä, 
en ole yksin.
Ympärilläni on huikea, rohkea perhe, 
vahva puolisoni

ja ihanat, rakkaat ystävät, 
joiden edessä saan olla heikko, 
säälittäväkin
mutta myös se rohkea ja ennakkoluuloton.

Saan olla minä


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Meillä asuu mummi

Nyt ollaan sisustamisen ytimessä.
Tiedän, että monella ystävällänikin
 on kauniimpi koti kuin meillä, 
 parempi sisustussilmä ja idearikkaus kuin minulla.
Sisustaminen on maailma, johon pitäisi olla aikaa upota
.. ja rahaa.
Kirjoitan silti rohkeasti nyt pari lausetta tämän kodin sisustuksesta.



Mulla on tunne, että tämä talo täällä sisustaa, 
koitan vain aistia mihin suuntaan.
Monta juttua,
 joita kuviteltiin ja jopa ostettiin rempan aikana etukäteen kivoina,
 on jäänyt käyttämättä kun eivät ne lopulta sopineetkaan valmiiseen.
Enää en osta mitään ennenkuin projekti on tarpeeksi valmis.

Viime viikolla näin tuttavaani,
 joka oli muuttanut parisuhteesta omaan kotiin
 ja vaikka oma parisuhteeni on kunnossa,
 niin kummallinen kateus hiipi mieleen.
- Ihan oma koti. 
Puhuin tästä kotonakin
 ja samalla tajusin, että onhan minulla mahdollisuus 
"omaan huoneeseen"
ja omaan puuhailutilaan


Mummon huoneeksi kutsumamme huone on käytännössä tyhjillään, 
koska ei meille taida koskaan sitä "mummoa" tulla.
Huone on se,
 mikä oli muuttaessamme jaettu kahtia,
- toisella puolella sauna ja pesuhuone,
toisella puolella varastomainen kapea tila.

Huoneessa on nyt meidän aikuisten vaatekaapit, 
mutta walking closetiksi vanhat vaatekaapit eivät suostu taipumaan. 
Tämä talo on vain liian vanha ja maalainen semmoiseen hömpötykseen
 eikä meidän vaatteetkaan ole ihan niitä walking closet tyyppisiä.



Mummonhuone
 on usein se  perävarasto minne kannetaan käsistä kaikki se roju,
 joille ei ole paikkaa, 
mutta mitä vielä tarvitaan 
Se on paikka,
 missä kerran kaksi käytetyt vaatteet saavat levähtää, 
jotkut jopa päiväkausiksi unohtua.
Kiikku nurkassa oikein huutelee vaatteita päälleen.


Ja kuin tilauksesta mieheni kertoi että saamme sen vanhan sängyn,
 jota olin jo pari vuotta sitten himoinnut.
Sänky ekana iltana

 Wanha, uusi sänky 
ja huoneelle uusi elämä,
miehen vaatteet heilahtaen meidan makkariin.
 sillä itsehän minä olen se "mummo" tässä talossa 
ja nyt minulla on omaa tilaa mummoilla.

Oman mummini kutoma räsymatto,
 kuvia rakkaista,
 kukkia, virkattua, wanhaa, kirjoja, lankaa
muistoja, tarinoita,
 juuria ja unelmia.
Niistä on turvallinen, aikaan pysähtynyt mummin huone tehty.

Vielä haluaisin uskonnollisen seinävaatteen sängyn päätyyn, 
 jonkun semmoisen kuin minun mammallani oli
Sellaisen mitä saisi pieni lapsi ihmetellä, käsin kosketella.









"Ota vastaan mummikulta, 
kaunein,
 kallein lahja multa
mitä voisin koskaan lahjoittaa.
Rakkaudella kaulaan ripustaa;
nämä omat pienet käsivarret,
jotka sua rakastaa"
- Birgit Ahokas-



lauantai 8. huhtikuuta 2017

Huominen on huomenna

Sain viime yönä valvoskellessa mahdollisuuden
 palata vanhoihin kaunoihin ja katkeruuksiin.
Ihmisiin, joiden kanssa en välitä olla tekemisissä, 
mutta tiedän heidän olevan olemassa omine totuuksineen.

On mielenkiintoista kuunnella itseään ikäänkuin 
lintuperspektiivistä, 
aika on antanut asioille etäisyyttä ja korkeutta,
 että mitähän minä tänään asioista ajattelen.
Olenko valmis antamaan anteeksi kokemani ilkeydet ja pahat puheet.
 Annanko anteeksi,
 vaikkei sitä minulta edes koskaan pyydetä?
Jos annan anteeksi ja unohdan 
tekeekö se minusta tossunpohjan? 
Missä on itsekunnioituksen ja vihan ylläpidon erottava raja?
Tiedätkö sinä?


Päätin, etten unohda 
mutten jatkakkaan.
Kitkeryys ei maistu.
En käytä energiaani vanhojen vääntämiseen.
Pysyn siellä ylhäällä, liidän kakan yli enään  siipiäni likaamatta. 
Huokaisen,
 että semmosta

 Katson sitä mitä omalla elämällä on minulle tarjottavanaan. 
Mitä huominen antaa 
ja mihin se tunteitani vie.
Eiliseen tuijottelu on pysähtymistä ja takaumaa. 
Sen yli olen kasvanut, jotain toivottavasti rämpiessä oppinut.

Huominen
 ja sitä seuraavat huomiset ovat kiinnostavia.
Tavallisia ehkä,
 arkisiakin,
 mutta niissä on elämää, johon voin itse vaikuttaa.
Niissä on ihmisiä, joita haluankin niissä olevan.
Niissä on  unelmia ja haasteita, joita voin käsitellä 
ja joihin voin vaikuttaa.


Huomista kohti kasvaen, 
vaikeuksista oikeasti oppineena.
Sydän syrjällään, mutta selkä suorana.
Sen kaiken minä olen ansainnut
enkä oikein malta edes odottaa. 
Taidankin aloittaa jo tänään.

Hymyillen.


Kaikki on hyvin

torstai 23. maaliskuuta 2017

Elämän kevät

Kaksi yövuoroa ja paljon univelkaa takana.
 Aivot sopivassa moodissa elämän ihmettelyyn.
Ulkona paistaa aurinko ja jokainen valon säde loistaa elämänvoimaa.
Kaikki on taas mahdollista, 
pimeys on takana.


Olen huilaillut työvuorojen välisen ajan ja katsellut normaalia enemmän tv;n tarjontaa. 
Useampaa reittiä myöden olen ajautunut syövän värittämiin elämän tarinoihin 
ja kuten arvata saattaa
kaikilla tarinoilla ei ole ollut onnellista loppua.
Jotkut matkat ovat kohtuuttoman lyhyitä ja/tai epäreiluja.
Mutta samalla niissä tarinoissa on ollut valtavasti elämää, 
läsnäoloa
 onnellisuutta.
 Vaikeina hetkinä tavallisen arjen kaipuuta.

Työkaverini on saattohoitokoulutuksessa ja ohimennen kertoi saamistaan ajatuksista,
 lause jota olen miettinyt nyt muutaman päivän;
 Koskaan ei saisi puhua kuolemasta puhumatta elämästä.
Onko sen myös toisinpäin? 
Ei voi täysin syöksyä elämän onneen
 ellei hyväksy kuolemaa ja luopumista?

Äsken katsoin Maria Veitolan yökylässä jakson, 
jossa hän vieraili Eva Wahlströmin luona.
Kukaan ei ole elävämpi ja elämästä innostuneempi kuin Eva
 ja kuka meistä tietää kuolemasta enempää kuin Eva?
 - nainen,  jonka valo puhuttelee minua.
Eva on oivaltanut elämän suuruuden, 
se ei niinkään näy hänen hyvyyden kilvoittelunaan,
 kuten usein luullaan elämän tarkoituksellisuuden tarkoittavan,
vaan tarttumisella siihen,
 mitä elämällä on annettavana.
 Ilona siitä, että elämä on tässä ja nyt.
Evan elämänvalo loisti läpi kuvaruudun antaen uskoa itsellekin

Ettei elämä ole koko ajan jonkun saamista tai jahtaamista
 ja sen miettimistä mitä vielä pitäisi. 
vaan ajattomuutta tässä ja nyt.
Sitä vähän rutiinin omaista arkeakin
 koristeltuna juhlan ihmeisiin.

Ihmisiä, jotka haluavat olla lähellämme
 ehkä vain hetken
 tai vielä seuraavassa elämässäkin.

Ja siksi me niin rakastamme kevättä ja uutta elämää,
 koska tiedämme sen olevan hetken lainaa.
Ja siksi kevääseen kuuluu mennä täysillä mukaan,
 nauttia sen ainutkertaisuudesta.

Ja siksi me uskallamme elää.
Meille on annettu mahdollisuus,
 ja sen saa käyttää: 
Heti :)


maanantai 20. helmikuuta 2017

Rakkauden ja elämän tunneturbulenssi

Elin viime viikonloppuna yhtä elämäni hienointa ja tunnerikkainta viikonloppua.
Vuorotyöläisenä sitä joutuu usein tinkimään omista unistaan 
saadakseen elää sitä normiaikaa, jota valtaosa ihmisistä elää.
Univelkaisena  katselee maailmaa hyvin tunnepuoli edellä,
 järki ja ymmärrys ovat väsymyksen harmaankalvon alla,
 sen sijaan tunnepuoli lentää kuin 
vuoristoradan jarruton kärry.

Ensin annoin torstai-iltana kolme toinen toistaan kauniimpaa kukkoa teuraaksi,
 oli pakko kanojen hyvinvoinnin vuoksi,
 mutta koen edelleen, että minun on tämä ratkaisu luojan kanssa vielä keskusteltava, 
itselleni anteeksi saatava,
 elämältä anteeksi pyydettävä.

Perjantai oli päivien päiwä,
 vanhimman tyttäreni wanhojen päivä, 
Lapseni oli kauniimpi kuin koskaan,
 sosiaalisempi kuin ikinä,
 yksi palanen akateemista universumia.
 Minä sain olla hänen äitinsä.
Sen kauniin, kultaisen ja elämässään selviävän nuoren naisen äiti. 
Voi tätä pakahduttavaa rakkautta.


Juhlista menin suoraan yövuoroon, ei edes suuremmin väsyttänyt,
 lensin yön siinä pakahduttavassa ylpeyden ja hämmennyksenkin tunteessa.

Lauantaina heräsin muutaman tunnin unilta nuoremman tyttäreni herättämänä. 
Heräsin jostain niin syvältä, etten edes tiedä missä olin unessani ollut.
Uintikisat 7 kuukauden tauon ja vahvan lopettamisen jälkeen.
 Välissä hukassa olevasta, hätääntyneestäkin
 ja väsyneestä lapsesta upeaksi nuoreksi naiseksi kasvu.
 Murrosikä vaatii omansa, 
sille on annettava rohkeasti aikaa, kuka mitenkin.
Vaikeita mutta väistämättömiä päätöksiä,
 puhumattomuutta,
 hiljaista hiipivää valoa, uskoa huomiseen, rakkautta ja luottamusta,
  ja niin sitä tullaan pahimmistakin ahdingoista läpi.
Yhdessä!
Lauantaina näin lapseni uljaana, rohkeana, itsetuntoisena, 
hymyilevänä ja avoimena.
 Tiesin, että olimme selvinneet.
 Ja minä sain kokea sen kaiken hänen rinnallaan
 ja häntä katseella seuratessani.

Sunnuntaina sain facemuiston neljän vuoden takaa,
 muiston kun sain julkistaa tulevani mummiksi
 ja nyt tuo muisto tuli taas.
 Pyysin poikani perheeltä lupaa vauvauutisen julkaisuun,
 heidän sometuksensa kun on paljon vaisumpaa kuin minun. 
Sain luvan kertoa maailmalle, että lahjoista suurin on taas tulossa elämääni.
Saan kokea taas uudelleen mummiksi pääsemisen ihmeen


4,s lapseni, toinen poikani, erilaisempi kuin kukaan, 
oman tiensä kulkija, asioissaan optimistinen,
 kavereidensa ympäröimä, asuu isänsä kanssa ja etäisin luonani kävijä.
Mitäkö hänelle kuuluu, 
suunnittelee kaikkea, katsoo huomiseen, tulee käymään kun ehtii.

Sunnuntai aamuna avauduin töissä kaikesta siitä missä olen epäonnistunut elämässä
 ja missä elämä on mielestäni ollut epäreilu minua kohtaan.
 Helpolla en ole päässyt, käsittämättömiä asioita elämä on eteeni antanut
 enkä aina ole itsekkään toiminut lähellä olevia ihmisiä kohtaan niinkuin olisi pitänyt
 Kaikkia en ole pystynyt pelastamaan enkä rakastamaan
 niin paljon kuin olisi pitänyt saadakseni pitää heidät.

Tätä keskustelua käyn vielä moneen kertaan luojani kanssa tuolla metsässä.
Olen vajavainen monella tapaa, silti selvinnyt siitä kaikesta

 Nyt kun katson lapsiani..
Lapseni kulkevat omia polkujaan, ajattelevat itse, 
kulkevat edelleen rinnallani silti selvästi kohti omaa elämää.
 Olen hämmästynyt ja kiitollinen
Että juuri minä olen saanut tämän kaiken onnen osakseni,
 kaikkien näiden elämän kokemusten jälkeen saan tuntea tämmöistä onnea,
 Olemalla vain minä
Että elämä antaa niin paljon anteeksi, 
rakastaa ja uskoo minuun.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tarina suunnanlöytäjästä

Olin tänään aamupäivällä koirien kanssa lenkillä taajama-alueella. 
Silloin tällöin vien koiria suosittujen koiralenkkien varrelle,
 jotta niillä olisi virikkeellisempää haisteltavaa kun hiljaisilla kotiteillä.

Kello ei ollut yhtätoista 
ja siinä jalkakäytävää kulkiessani näin jo kaukaa miehen, 
joka liikehti suurieleisesti.
 Mietin liekö alkujumppaa juoksulenkille, 
mutta ylilevoton liikehdintä sai epäilemään.
Jäin miettimään miten suoriutua miehen ohittamisesta
 mäyräkoiramme kun on ihmiskammoinen Virojoki taustastaan johtuen. 

Pitikö tämmönen tilanne nyt eteen tulla,
 ei meillä maalla vaan tämmöstä menoa. 
Mitkähän olivat miehen aikeet?
 Epäluulo kasvoi mitä lähemmäs kummallisesti kyykkivää ja huiskivaa miestä kävelimme.
Mies oli pongannut minut 
ja huitoi kuin olisi väyläohjeita saapuvalle veneelle rannalta antanut.
Päätin, siis ihan vaan koirien takia 
siirtyisin autotien puolelle
 ja toivoin parasta ohituksen suhteen.


Mies tajusi väistöni, puhutteli minua rouvaksi ja kysyi;
"Rouva, arvaa mitä mulla on täällä?" 
alkaen avata takkiaan kaivaen kainalostaan jotain,
 hetken jo ehdin säikähtää, 
Hitto, oltais vaan pysytty siellä syrjässä. 
Mun villi mielikuvitus ehti kuvitella jo vaikka mitä kainalosta löytyväksi 
ja säikähdys levisi vartaloon.

Miespä kaivoi kainalostaan vinettopullon, 
alkoi nauramaan kovaäänisesti 
"Tää on mun vatupassi, tästä mä saan suunnat!"

 Pullo keikkui kädessä iloisesti punaisen nesteen heiluessa puolelta toiselle. 
Muakin alkoi naurattaa, 
osittain helpotuksesta, osittain ilosta joka miehestä välittyi.
Seuraavaksi mies kysyi olenko läheltä,
 jolloin reippaasti vastasin
 eiku maalta.
Mies siihen, "no, siellä tuskin tämmösiä tulee vastaan kuin minä"
Miten ihmeessäme nyt käydään tää sama keskustelu nyt ääneen 
ventovieraan elämäniloisen kanssa,
 jonka olin  käynyt hetkeä aiemmin mielessäni.

Palasin takaisin jalkakäytävälle 
normaaliin askellukseen
 ja kun katsoin taakseni oli mies kadonnut.
Mutta hymy jäi kasvoilleni




tiistai 24. tammikuuta 2017

Oman elämänsä minä

Tässä ajassa on muodikastakin olla oman elämänsä sankari tai sankaritar, 
elää rohkeasti oman näköistä elämää, 
olla tietoinen siitä mitä haluaa ja mennä rohkeasti sitä kohti.
Persoonallisuus ratkaisee.


Oma elämä erivaihdeiden ja eri polkujen kautta on muuttunut hyvinkin maalaiseksi.
Lähellä olevat ihmiset ovat tehneet omaa muokkaustaan.

 Sana koti on saanut merkityksen jolle enää pelkkä koti sana yksinään riitä kuvaamaan;
 Lämpöä, turvallisuutta, pysyvyyttä, rohkeutta, lepoa. 
Koti on tunnetila,
 jossa oma elämä saa uuden turvallisen ulottuvuuden,
 minuuden.


Silti, ei elämä voi olla pelkkää itseä ja omaa rohkeutta.
On asioita, jotka pitää vaan hoitaa, jotta homma skulaa. 
Ei ihan voi olla kuin "Ellun kanat"
muuten tulee ehjä eteen niinkuin appiukkoni aina sanoo.

Omat askelmerkit ovat löytyneet, 
ikäkin on tehnyt tehtävänsä, onneksi niin.
Ei tarvitse miettiä miltä oma taivallus toisten silmissä näyttää.

Huomaan kuitenkin että elämän vauhdissa edelleen tulee hetkiä,
 tahtoa
 lähteä mukaan johonkin sellaiseen, joka ei lopulta ole oma juttu.
Toisten into vie mennessään, toisen ihmisen oma vahvuus hurmaa.
 On asioita, 
joita vieläkin itse luulee, että kaikkien kuuluu niin tehdä. 

Vaatii itsensä kuuntelua, ymmärtää miltä itsestä tuntuu
Vaatii pysähtymistä havaita oma tunne.
Vaatii rohkeutta sanoa ääneen oma tahto

Yhä harvemmin joudun näiden tilanteiden eteen,
 yhä useammin oma ääni on jo kuuluva.
Oma polku on ollut johdatteleva ja vahva,
 siitä ei niin vain enää pompita viereisille poluille.


Tehdä ihan omia ratkaisujaan
elää ihan oman näköistä elämää
Nähdä niitä ihmisiä joita haluaa
Koskettaa niitä eläimiä, jotka haluavat tulla kosketetuksi.

Hyväksyä nekin asiat,
 jotka vaan kuuluvat hyviin käytöstapohin
ja ihmisyyteen.
Olla läsnä, antamatta itseä pois.
Olla osa jotain ja olla vahva itselleen.

Olla minä
ja kulkea sinun vahvuutesi rinnalla,
ottamatta siitä mitään pois




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Riittävän hyvä tähän keskiviikkoon

Surffailin aamulla somessa
Varsinkin instasta pidän paljon.
 Kuvia kauniista, oivaltavista, sisutustuksista, ihania siistejä koteja, 
joissa joulu jo kolkuttelee ovella.
Suloisia eläimiä
Salilla käyviä ihmisiä, jotka ovat kuulemma sinut kroppansa kanssa,
 onnellisia.
Ihmisiä, jotka hallitsevat ruokahimonsa ja ymmärtävät miten kroppa on temppeli.
Pidän inspiraatioista, joita kuvilla yritetään minun ammentaa.
Itsehän valitsen mitä somesta seuraan
Tykkään postata itsekin sinne tietyn mielikuvan kuvia omasta elämästäni.


Yhtäkkiä painan taas väärää nappulaa
 ja seuraava kuva olenkin minä itse keittiössäni.
Tässä ja nyt.
Hämmentävää ja raadollista niiden täydellisten kuvien jälkeen.
Minä,
 joka en vaan osa someselfieitä, enkä suodattimia
 enkä oikein edes ymmärrä miksi aikuiset niitä omia naamankuviaan someen tykittää



Kuvassa on aamukahvit juotu jo, ties monennet
 pieni pätkä myöhästynyttä isänpäivä sukkaa kudottuna
 siinä ohessa. 
Lapset kuskattuna kouluun ja tulet pannuhuoneessa.
Heräämisen yrittämistä ennen iltavuoroa,
 silmien alusista näkyy armottomasti  huono palautuminen vuorotyöstä.
Hiukset kampaamatta, jos se nyt mitään auttaa.
Eikä aamupalakaan tainnut olla elämää elvyttävää.


Hymyilen silti itselleni.
 Olen oikeassa paikassa.
Taustalla näkyy lähes valmis keittiö,
 remontti, jota kuvaa keskeneräisyys ja maksettava asuntolaina.
Sotkua, josta pitäisi saada tolkkua 
eikä vain roikkua tässä ennen iltavuoroa. 
Tekemättömiä asioita.
 Rojua, mitä kummallisesti voi sivuuttaa useampanakin päivänä
 ja kuvasta ne hyökkäävät silmiin.

Se kaikki mitä sotkuna
 näkyy on perheestäni ja elämästäni jääviä jälkiä.
Niistä jokaisella on syynsä, merkityksensä.
Ne ovat merkkejä arjesta, tavallisesta onnesta, 
rutiineista, jotka pitävät tätä arkista perhettä
 kasassa ja liikkeessä.

Tänään(kin) koitan olla parempi,
 lähes somen veroinen ;)
Sisimmässäni tiedän silti, että itseäni vastaan lopulta vain kilvoittelen.

Vain se miten itse itseäni kohtelen on se mikä merkitsee 
ja heijastuu ihmisiin ympärilläni

Tänään on hyvä päivä olla onnellinen,  
Riittävä
juuri tälläisenä
 Sinäkin, sellaisena kuin juuri nyt tätä luet.
Riittävä!
Iloista päivää myös sinulle <3



maanantai 7. marraskuuta 2016

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla pysähdyt

Pidän itseäni meri-ihmisenä, niin minulle on lapsena opetettu. 
Toiset isovanhemmat ovat saarelaisia, joille meri oli koti ja elinkeino.
Toisten isovanhempien kanssa tehdyt saariretket ovat kultaisina muistoissani.
Kuinka hyvältä edelleenkin tuoksuu löpö, kun sen haju osuu nenääni. 
Muistan, miten vaari kammesta kääntäen käynnisti vanhan meriläisen, piti olla nätisti ja paikallaan, Kuunnella vaarin kiroilut jos moottori ei heti käynnistynytkään. 
Ikinä en muista että rannalle olisi jääty, että olisi pitänyt eväiden kanssa palata takaisin kotiin.
Ja siellä saaressa, 
siellä paistoi aina tietenkin aurinko, kallio oli kuuma ja meri lämmin, perhe oli hyväntuulinen 
ja rieska maailman parasta. 
Mummi leikkasi sen rintaansa vasten veitsenterä itseään kohden, 
vieläkään en ole niin  vanha, että uskaltaisin niin tehdä. 
Tosin mieheni sanoo, että kuolisin nälkään leivän viereen, sillä niin surkea leivänleikkaaja olen, meillä 70-luvun lapsilla kun oli kodinkoneena veivattava leivänleikkuri,
 ensiaskel uusavuttomuuteen.

Olen aina ajatellut, että metsä tai meri,
 että ne olisivat jotenkin valinta, vähän kuin  että oletko koira -vai  kissa-ihminen,
 rakastatko kesää vai talvea, kummassa sielusi lepää, metsässä vai merellä?
Nyt asuessani metsänreunassa, olen vasta oikeasti tutustunut metsään.
Itsellämme sitä on omana vain pieni tilkku, mutta asun hyvin hoidetun metsänreunalla, 
jota emme itse omista, mutta jota saan pitää rakkaana.
Tunteita ilman omistamisen taakkaa.
Pidän siitä tunteesta.

Metsässä tietty polku, jota tallaan koirien kanssa . 
Olen huomannut että on tärkeää pysyä polulla, sitä en vielä tiedä miksi. 
Yhdessä kohtaa kadotan polun aina, tiedän sen jo etukäteen, 
valmistaudun henkisesti polun katoamiseen, etsin ja tunnen kummallista onnea kun pääsen polulle takaisin.


Metsäpolullani kohta minne risteää useampi polku, 
 kohdassa on jotain maagista ja kirkkomainen tunnelma.
 Minun kuuluu käydä usein siinä kohdassa, pysähtyä ja katsella taivasta ja ennenkaikkea kuunnella. 
Kuuntelen mitä metsästä kuuluu,
mitä minusta kuuluu. 
Metsässä on helppo olla minä,
 siellä on eriminä kuin kaupungissa, siellä olen todellisempi,
 rohkeampi omille ajatuksilleni.
 Siellä murheet ovat pienempiä ja maailma puhdas.

 Metsä jatkuu loputtomiin, oletan niin, koska aina sinne on mahdollista eksyä,
 jopa kadota.


Rakastan puita, ihailen niiden elinvoimaa. 
Eniten hämmennyn niistä pienistä männynaluista polulla,
 kuinka sitkeästi ne ovatkaan päättäneet pärjätä,
                             vaikka elämän loppuminen on vain askeleen päässä tallautumisesta,
eivät ne tiedä eivätkä pelkää tuhoutumista, sitkeästi vain nostavat pientä hentoa tupsulatvaansa 
kohti valoa. 
Niille valo ja sade ovat kaikki, eivät ne muuta tarvitse eivätkä muusta murehdi.


On nollaavaa maata enkeliasennossa polkujen risteyksessä,
 parasta talvella kun ei tarvitse pelätä öttiäisiä. 
Kuunnella kuuluuko mitään,
 katsella heiluvia puiden latvoja kuinka ne ovat kuin portti taivaaseen. 
Katsella aukosta näkyviä pilviä ja taivaan äärettömyyttä.
 Hetken taivas ja maa ovat yhtä 
ja saan kokea siitä pienen iäisyyden.


Merellä voi tuntea näitä samoja vapauden ja yhteenkuulumisen tunteita 
maustettuna terveellä pelolla ja kunnioituksella.
 Nekin tunteet ovat käsittämättömän hienoja ja ikiaisia.
Miksihän ihmeessä olen joskus luullut, että pitäisi valita. 

Meissä on kaikki, 
metsä ja meri, taivas ja maa 
ja kaikelle on aikansa.
Niin se on hyvä, niin sen kuuluu olla