Näkyväksi kirjoitettu unelma

 Kaivoin tämän blogin esiin. 

 Taukoon on ollut syynsä,

 olen oppinut että kirjoitetuilla sanoilla on suurempi arvo kuin sanotuilla sanoilla. 

Että tapani kirjoittaa, ajatella, 

on helppoa ymmärtää väärin. Tahattomastikin.

Toisaalta toden ja mielikuvituksen rajapinta houkuttaa raapimaan rajattomuutta.

Jokaisella ihmisellä täytyy olla unelmia jaksaakseen.

Eikös?

Minum omani on

 unelma elää omassa saaressa.

Se elämä ei nyt ole mahdollinen monestakaan syystä, 

mutta koska minulla on tämä 

sisäinen saarennaisen alterego, 

päätin,

 nyt on viimein aika antaa

 sille naiselle oma tila hengittää itseään eloon.

Mihin tämä polku vie, en tiedä. 

Toisaalta,

polkuhan on se, 

mitä kuljetaan turvallisesti edestakaisin, 

vanhoihin askelpainaumiin tallaten. 

Tutusti ja rakkaudella. 

Annan  sisäiselle maailmalle luvan näyttäytyä, 

häpeämättömästi 

 uudenkulman myötä tämän blogin elävänä pitämiseen.

Olla minä. 

Rakastaa sanoja. 

Rakastaa tunteita, ihan jokaista.

Puen unelmaani  päälle.

 Kuin vanhaa virittynyttä mamman villatakkia, 

jossa tuoksuu samaan aikaan savu 

ja vanhan talon tuttuus.

Kirjoittaa unelmaa todeksi. 

Näkyväksi.

 Katsoen sen reikiä ja kuluneisuutta ihaillen. 

Vedän sitä paikoilleen aristellen, kehtaako tätä kuitenkaan julkisesti näyttää.  

Nolokin, joo,

 mutta niin itselle sopiva, 

ei tätä kehtaisi toisellekaan antaa. 

Niin on minun näköiseni.

Siihen on kudottu vuosien värit, 

kivut ja ilot

 

Miksen siis sanoisi sitä ääneenkin? 

Miksen näyttäisi millaista unelmaa kannan mukanani?

Antaisi lupaa itselleni.

Minulla on unelma. 
Elämä omassa saaressa.

Ihan omassa talossa.

Juurillani.

Maa sirisee jo jalkojen alla.

Olenhan polullani ...

Hymyilyttää