maanantai 5. maaliskuuta 2012

Matkaan jo käy

Etelän matka häämöttää jo parin yön päässä, samoin karitsoinnit.
Hilla

Miljan pepusta näkee että ollaan jo tiinyden lopulla

Jotenkin viime päivinä olen joutunut kipeästi käsittelemään omaa käytöstäni. Olen suunnattoman mustasukkainen ja huolissani karitsoinneista ja käytökseni on ollut vaikeaa. Minun on vaikea hyväksyä sitä etten itse ole paikalla seuraamassa tilanteiden kehitystä ja kulkua.
Kohta 4 vuotta on kaikissa suunnitelmissa pitänyt ottaa huomioon -" mites lampaat?" ja nyt olen poissa kun ne minua eniten tarvitsevat. Aika vaikea tunne käsitellä.



Lampaat ovat parhaissa mahdollisissa käsissä ja kohta on tehty kaikki valmiiksi tulevia synnytyksiä varten.
Karitsointiaitausten rakentaminen kiinnostaa ja pelottaa

"rakennustarkastajat"
Lampurikaverini hankki vielä navettaan riistakamerankin, josta näen jopa etelässä lähes reaaliajassa mitä navetassa tapahtuu, joten ei minulla varmasti järjellä ajatellen mitään syytä huoleen ole.

Runo menetyksestä

Erilainen onni
Sinä puutut navetastamme.
Me sytytämme erityisen kynttilän.
Ihmiset joskus kysyvät,
enkö ole vielä päässyt yli sinusta.
Minä ihmettelen kovin,
mitä he tarkoittavat.

Sinä panit hammaspyörän pyörimään minussa.
Ketjureaktion ilman loppua.
Eteenpäin ja taaksepäin.

Olen kutonut sinut itseeni.
Kuin langan, joka vaihtaa väriä kuvakudoksessa.

Maaginen lanka, joka muistuttaa
minua perspektiivistä. Ja antaa minulle uusia
aiheita, joiden juuret ovat sisimmässäni.

Ei, en minä ole päässyt sinusta yli.
Miksi olisinkaan?
Minä elän kaikkea sitä, jonka sinä annoit.
Ja olen onnellinen siitä, että sinä
kosketit minua ja muutit minut
kyynel kyyneleeltä.

Uskon, että
se on sinun lahjasi
maailmalle.

-Kristina Grahn-

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Kohti pettymyksiä ja niiden yli

.. kaksi hra perijää saivat taas metsäviirunsa piirun verran solmuun ja samalla kaikkien suunnitelmat jäihin.
Mun vahvuuksia ei todellakaan ole maltti tai odottaminen tälläisissä asioissa.. Mun on vaikea käsittää ihmisiä, joiden on niin vaikea antaa itseltä mitään toiselle, että mielummin  on vaikka ilman itsekkin kunhan toinen ei vain saa enemmän..

Eilen pitelin siis taas tulia talossa, joka ei mitenkään ole minun. Mulla on kummallinen taito kiintyä taloihin ja paikkoihin, ajattelen että jos se kaikki on ollut rakasta jollekkin, mun velvollisuus niitä menneitä ihmisiä kohtaan on jatkaa välittämistä.      
  Niimpä minä siellä parin tunnin välein huuhkin ja touhusin ja samalla ihmettelin lihavoituvia lampaitani.


Saaressa ollessani tunnen aina suurta yhteenkuuluvuutta siihen taloon ja menneisyyteen. Koen usein vahvaa läsnäoloa ja että minut hyväksytään siellä ja että olen rakastettu. Sitä on vaikea selittää, se vain on niin.


Tavastilan talo on minulle edelleen arvoitus, sen entinen asukas oli voimakas mies ja sitä voimaa tunnen siellä edelleen, en tiedä kuuluuko minun edes koskaan olla osa sen talon tarinaa.
Jonain varhaisena aamuna huomasin sanoneeni ääneen huomenen kun astuin sisään, - kylään minä olen edelleen alitajunnassa menevinäni.
Eilen kävin pimeän aikaan laittamassa pellit kiinni ja minua pelotti siellä pimeässä, en yhtään tiedä mikä.


Uskon siihen että asiat ratkeavat aina jotenkin ja tämäkin selviää, turha tässä on etukäteen itkeä.
Näen niin paljon oikeaa murhetta ympärillä ettei tälläisestä edes kehtaa valittaa vaikka välillä surun kyynel tippuukin poskille,
niin monta haavetta ja unelmaa kuitenkin on jo sidoksissa tuohon paikkaan ja vaikea mun on jotenkin tästä vastuustakaan enää irrottaa..

 Peloista huolimatta  taidan olla rakastunut