sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Kanamainen ihme

Haimme viime viikolla neljä uutta nuorta kanaa kanalasta.
Sopeuttaminen vanhoihin kanoihin on ollut hidasta 
kanojen voimakkaan hierarkian vuoksi.
 Vanhat kanat eivät ole päästäneet uusia helpolla 
eikä laitoskanalasta kotikutoiseen 
tottuminen ole ollut aroille kanoille helppoa.



Eilen iltapäivällä huomasimme yhtäkkiä pihalla useamman kohdan täynnä höyheniä 
ja yhden kanoista kadonneen.
Kanat ovat olleet meillä jo pari kesää vapaana 
ja ensimmäisen kerran kävi näin.
Höyheniin sopivan värinen kana oli kadonnut sisältä kanalasta
ja yksi vanhoista kanoistakin hetken kateissa.
Tosin huutelun jälkeen musta vanha kana palasi kaakattaen laumaansa.

Harmistus oli suuri, 
suht surkeanlainen näyttö uusille kanoille paremmasta elämästä.


Tänään olin uimahallilla vetämässä vesirallia
 ja kun tulin autolle 
oli autoni vieressä pihalta mukanani tullut kananhöyhen.
Mietin, kuinka aamulla joku luulisi sitä ehkä enkelinviestiksi.
Höyhen hellyyttävyydessään kosketti 
ja otinkin siitä kuvan.
Näitä kanaemon mielenliikutuksia


Kun pääsin kotiin, 
mies kertoi liikuttuneena kuinka retuutettu kana 
olikin yhtäkkiä illan edellä 
ilmestynyt pihalle haahuilemaan 
reilun vuorokauden kateissa olon, 
laitoskanan yksin hengailun 
ja höyhenpöllytyksen jälkeen.
Enkä enää taidakkaan naurahtaa enkelihöyhen tarinaa :)




lauantai 17. lokakuuta 2015

Mun koti on täällä

Tänään on asunnottomien päivä ja -yö.
Kodittomuuden ajattelu on vaivannut minua koko päivän,
 Miltä tuntuisi olla koditon?
Vailla omaa tilaa ja turvapistettä.

Itselle tämä talo, torppa, koti
  on elämänasenne
ja luonteen jatke nykyään.
Koen itseni eheämmäksi kuin ikinä.
Ja  samaa uskaltaisin väittää puolisostani katsellessani
 kuinka hän  kotoisasti kulkee esi-isiensä jättämissä jäljissä

On ajatus myös siitä,
ettei materiaan pidä rakastua,
 sitäkin sietää pähkäillä.
Mutta jos rakastaa talon  tapaa hengittää elämää ympärillään,
sen kykyä olla luonnon kanssa yhtä.
niin onko se materiaan rakastumista?

Kun ei välitä keskeneräisyydestä tai työkalujen peittämistä nurkista, 
ehdoitta jaksaa rakastaa ja nähdä mahdollisuudet,
uskoa ja nähdä näkyinä
että hiekkakasa voisi olla joskus linna.

 tai no..
 joskus  tuskastua silmittömästi,
 joutua hetkeksi metsään keräämään tahtoa
 ja tulla takaisin nöyränä.

Sitä soisi jokaiselle mahdollisuuden asua sellaisessa kodissa joka eheyttää,
antaa turvaa ja tunnetta
ja voimistaa minuutta.
Että jokainen  saisi  kotiin tulon tunteita tuntea,
oli se koti sitten pieni tai iso.
Viimeisen päälle siloiteltu tai kotoisa mörskä.


Meidän kodin ulkopuolen kuvia nyt ja ennen.
 Vimeistelyt ikkunan pokineen puuttuvat,
ja n.1/3 osapaneloimisesta jää ensi kevääseen,
 mut silti rohkenisin sanoa
 ettei
 me ainakaan huonoa seuraa olla toinen toisillemme.









Lopuksi tuttu voimakuva,
 joka on auttanut jaksamaan silloin 
kun tuntuu, ettei tästä mitään tule.