Mun koti on täällä

Tänään on asunnottomien päivä ja -yö.

Kodittomuuden ajattelu on vaivannut minua koko päivän,
 Miltä tuntuisi olla koditon?
Vailla omaa tilaa ja turvapistettä.

Itselle tämä talo, torppa, koti
  on elämänasenne
ja luonteen jatke nykyään.

Koen itseni eheämmäksi kuin ikinä.
Ja  samaa uskaltaisin väittää puolisostani katsellessani
 kuinka hän  kotoisasti kulkee esi-isiensä jättämissä jäljissä

On ajatus myös siitä,
ettei materiaan pidä rakastua,

 sitäkin sietää pähkäillä.

Mutta jos rakastaa talon  tapaa hengittää elämää ympärillään,
sen kykyä olla luonnon kanssa yhtä.

niin onko se materiaan rakastumista?

Kun ei välitä keskeneräisyydestä tai työkalujen peittämistä nurkista, 

ehdoitta jaksaa rakastaa ja nähdä mahdollisuudet,
uskoa ja nähdä näkyinä
että hiekkakasa voisi olla joskus linna.

 tai no..

 joskus  tuskastua silmittömästi,

 joutua hetkeksi metsään keräämään tahtoa
 ja tulla takaisin nöyränä.

Sitä soisi jokaiselle mahdollisuuden asua sellaisessa kodissa joka eheyttää,
antaa turvaa ja tunnetta
ja voimistaa minuutta.
Että jokainen  saisi  kotiin tulon tunteita tuntea,
oli se koti sitten pieni tai iso.
Viimeisen päälle siloiteltu tai kotoisa mörskä.

Meidän kodin ulkopuolen kuvia nyt ja ennen.

 Vimeistelyt ikkunan pokineen puuttuvat,

ja n.1/3 osapaneloimisesta jää ensi kevääseen,

 mut silti rohkenisin sanoa

 ettei
 me ainakaan huonoa seuraa olla toinen toisillemme.

Lopuksi tuttu voimakuva,

 joka on auttanut jaksamaan silloin 

kun tuntuu, ettei tästä mitään tule.