Surun juurilla

On aika tullut jättää hyvästit yhdelle suurimmalle askeleelle elämässäni.

Lampaat ovat ohjaneet meidät tänne ja tälle tielle, 

mutta nyt on tullut aika luopua niistä.

Lyyli tuli 6v. sitten meille Erkin daamiksi ja ansiokkaasti tämä aikanaan arka tyttö on ruutunsa hoitanut.

 Kaitsi ja rauhoitti villiä Erkkiä

 ja sen jälkeen on ollut  lampaiden ehdoton lady ja ahmatti.

Se ahmattius elämän nyt rajoittaakin,

 sillä Lyylin nivelrikko on äitiynyt niin pahaksi että sadepäivinä ilman särkylääkettä se ei pärjää. 

Olisi silkkaa kiusaamista laittaa se talveksi sisälle kuitenkin kylmään navettaan . 

Silti en voi kuin ihmetellä yhtä asiaa, itse kärsin samasta vaivasta kuin Lyyli ja mitä paremmin oman vaivani kanssa olen alkanut pärjäämään sitä huonommin Lyylillä menee.

Sanotaan, että eläimet ottavat kantaakseen meidän vaivojamme,

 ja sen Lyyli on totisesti tehnyt.

Ja jos lähtee Lyyli, lähtevät toisetkin.

 Lampailla alkaa olla ikää ja mikään ei ole kauheampaa kuin sairas eläin,

 silloin kun omat keinot ovat vähissä.

Mies menee aivan lukkoon ja huutaa ettei kestä ja itsekkään ei aina tiedä miten tästä selvitään.

Lampaille saa kyllä apua,

 mutta se ei ole niin  yksinkertaista kuin kissan tai koiran nostaminen eläinlääkärin pöydälle.

 Itsekkäistä syistä me luovumme nyt 6v. yhteiselon jälkeen lampaiden pitämisestä.

Lampaat ovat  yhden surutyön hoitaneet.

Erkki emonsa ja sisarensa kanssa tuli v. 2009 auttamaan minua 

selviämään veljen kuoleman suru- ja itsesyyttelytyöstä.

 Se kesä oli huikea ja onnellinen saaressa.

Sain muuntaa tuskani lampaiden kanssa olemisen iloksi.

 Niiden kanssa olin puhdas epäonnistumisestani.

Kun Erkistä olisi ollut tuolloin syksyllä aika luopua,

 eivät  rahkeeni vielä riittäneetkään surutyön avaamiseen.

 Se pakki oli vahvasti suljettu,

 enkä olisi mitenkään kyennyt sitä avaamaan

 ja päästämään kaikkia niitä kipuja valloilleen.

 Erkki oli puskenut sydämeni täyteen rakkautta -Pässiin.

Niimpä Erkki jäi meille ja ohjasi meidät tänne nykyiseen kotiimme, 

vaihe vaiheelta,

 -Lyylinsä kanssa tietenkin.

Tänään veljeni täyttäisi 29v. ja se suru elää minussa ikuisesti, 

mutta kiitos elämän ja sattumusten voin sitä surua ja epäreiluutta tunnustella pienin erin 

ilman että se kaataa enää  minua.

 Kiitos myös sen tuskan elämän epäreiluudesta ymmärsin,

 että jos jostain haaveilet  "sitku  jäät eläkkeelle"  niin voi olla ettet koskaan niitä saa.

Minä  olen saanut 6 huikeaa vuotta lampaideni kanssa.

Pelottaa kun ne lähtevät,

 mutta vielä enemmän pelkään niiden vanhenemista ja vaivojen lisääntymistä.

Minun on aika siirtyä eteenpäin ja uskoa että tämä kipeä ratkaisu on se oikea.

Ja samalla kun lääkitsen kipeää Lyyliä kerron yhä uudelleen sille,

 miten kiitollinen sen ja Erkin kantamasta taakasta niille olen.

Ja että mulla on nyt jo ikävä,

 vaikka meille on tulossa vielä viimeinen hieno kuukausi

 ennen teurasauton saapumista pihaan.