Rauha asuu meillä

Sain isän aamulla kotiin, kotiutus viivästyi erinäisten takaumien vuoksi.
 Mutta nyt hän on täällä.

Odotuksen päivinä olen siivonnut ja järjestellyt asioita, sanoin miehellenikin että ihan kuin tekisimme joulua, sama odotus, vuohke ja valmistelu.

Välillä olen tuntenut keuhkot lamaavaa pakokauhua ja pelkoa siitä miten me ja miten minä tästä selviämme.
 Välillä olen taas ollut suorastaan onnellinen siitä että sain tämän mahdollisuuden olla isän lähellä loppuunasti,
ylpeys ja onni mieheni vastuunkannosta on myös antanut paljon iloa..

Itkuhetket ovat olleet lähinnä pieniä tirskahduksia useamman kerran päivässä, tehdessä ei niin ehdi suremaan.

Tänään aamulla hain iskän, hän oli huonompi kuin osasin kuvitella. Menin aivan paniikkiin, oli vaikea kuulla ja ymmärtää mitä hoitaja minulle ohjeisti.

Nyt kun olemme olleet yhdessä muutaman tunnin luulen että osa isän huonoutta oli tietty laitostuminen " antaa hoitajien ajatella"
Iskä nukkuu paljon, lähes joka lauseen välissä, selittää väsymyksen johtuvan sairaalassa huonosti nukutuista öistä.
 Itse touhuan kotiaskareita hiljalleen ja hiljaisuuden vallitessa.

Äsken söimme keittoa yhdessä eikä kummallakaan ollut kiire minnekkään, hiljaa muutaman sanan vaihtaen vain olimme yhdessä. 

Itselläni on se ainakin 100 000 toistoa heikomman auttamisesta, mutta nyt tarvitsen kaikki voimat ja osaamiseni osatakseni auttaa omaa isääni..
              Tämä hoitaja pieni tuntee itsensä juuri nyt hyvinkin mitättömäksi


Meidän kotiimme on nyt todella muuttanut joku syövän ja isän lisäksi. Se joku on vähän samankaltainen rauha kuin vauvaperheessä on vauvan saapuessa kotiin.
Jokin elämän ihme on aistittavissa kaikessa, vaikka juuri mikään ei ole muuttunut. Silti mikään ei ole niinkuin ennen ja on ihmeellistä että elämä jatkuu toisaalla niinkuin mitään, vaikka itsellä on järkkynyt kaikki.

Eikä se mikä meillä on,  pelota, päinvastoin,
 se antaa rauhan kuunnella omia ajatuksiaan ja sitä mikä itselle on oikeasti tärkeää.
Aika on pysähtynyt.

Jollain tasolla mä luulen että Maia-koirakin vaistoaa että  se jokin on nyt läsnä. Herkästi, ilman normaalia pelkoa se kävi nukkuvaa iskää haistelemassa.

Miten mä nyt niin voimaakkasti kuulen sisäisen äänen sanovan ettei meidän tarvitse kuolemaa pelätä.

Kuolema on vain vaihe, siirtymä, poistuma ..

Kuolema on meissä kokoajan yhtälailla kuin elämä, juuri nyt vain se on suuremmalla sykkeellä kodissani ja aivan kuin pihan pienet varpusetkin siitä laulaisivat.
                         Kummallinen, mutta samalla turvallinen tunne.

Se mitä mä pelkään on ikävä ja menettämisen lopullisuus.
                 Mitä sitten kun rakas ihminen on oikeasti poissa.