Kuolema

Tärkeä hetki ja paikka vaarille

Saimme siskojeni kanssa intensiivisen kaksi viikkoisen yhdessä iskän kanssa.
 Iskän elämä oli täysin käsissämme, samalla hiljaa valuen kuin hiekka läpi sormien ilman että kykenimme  vääjämätöntään mitenkään vaikuttamaan.
Pystyimme vain elämään mukana ja olemaan läsnä joka hetki.
.

Ne kaksi viikkoa olivat aivan oma maailmansa.
                   Sai koskettaa, olla lähellä ja helliä ennen niin voimakasta ja väkevää miestä.
 Ne kaksi viikkoa paransivat monta haavaa ja menneisyyden muistoa.


Isän kuolema 7.2 aamulla oli kaunis lipuminen elämästä pois. Vaikea sanoa milloin se oli alkanut ja milloin edes päättyi, vaikka pidinkin isää kädestä viimeisten hengitysten aikana.

Vainaja oli kanssamme koko kuolinpäivän, saimme siskojen kanssa  kaikin tavoin valmistella hänet  viimeiselle matkalle.
 Alitajuntani kautta koin vielä silloinkin kuulevani isän mietteitä.

Kuoleman jälkeen olen tuntenut suurta lohtua ja kummallista hyvää oloa, sain sen olon nimetyksi armoksi.
Vaikea sanoa mistä mä niin olen saanut sen päähäni, mutta olen nauttinut täysin rinnoin niistä tuntemuksista joita olen sen myötä saanut.
Eräs ystäväni sanoi että Armo tarkoittaa:
"Ansaitsematon rakkaus minun osakseni"
                  Itku tuli kun sen tajusin, minua rakastetaan oikeasti sellaisena kuin olen ja aina voin edelleen pyrkiä parempaan suhteessa läheisiini.

Minä en enää pelkää kuolemaa, isäni kuolema oli niin kaunis ja kivuista helpotusta antava.
                             Ikävä on se mitä mä  pelkään ja se on täysin eriasia.

 

 

Isä viimeisenä reippaampana iltana koki kokoajan olevansa veneessä ja komensi minua pitelemään sitä venettä paikoillaan jossa olimme, jotta hän pääsisi siirtymään toiseen veneeseen.


Siellä veneretkellään isä taitaa nyt olla ja minä sain tärkeän roolin auttaa häntä siirtymisessä.

Voinko minä sitä surra että sain niin ainutkertaisen kokemuksen,
kiitollinenhan minun täytyy olla että minuun niin paljon luotettiin ja uskottiin,
- että minä kykenisin niin vastuullisen tehtävän hoitamaan.

 

 

Ystävät ovat sanoneet minua rohkeaksi ja ihailevansa sitä miten uskalsin ja jaksoin lähteä saattohoitamaan.
Toisaalta ymmärrän mitä he tarkoittavat,
toisaalta tiedän itse ettei se ollut mikään vaihtoehto, se oli tehtävä, johon iskä minua oli kasvattanut ja joka oli minun osakseni annettu, ei mikään valinta tai uhraus.
 - Kotikuolema  läheisten lähellä on yksi kaunempia asioita mitä voi rakkaalleen antaa.

Meidän sisarrusten elämä on muuttunut nyt täysin, isä oli voimakas perheenpää, joka piti aina omistaan huolta, nyt olemme omillamme.

Silti kykenemme itkun ja ikävän seasta nauramaan muistolle ja sattumuksille, -uskomaan siihen ettemme ole yksin vieläkään.

 Meillä on  edelleen toisemme ja tunne siitä,
                     että iskä edelleen välittää siitä mitä meille tapahtuu.