Poluista eräs

Viime postaus taisi olla huisin roisia arkea.

Onhan tää meidän elämä

 kaiken valmiina ostamisen 

ja nopeasti saamisen  aikana

jotain vaikeasti hallittavaa ja hahmotettavaa,

 -useinmiten itsellekin.

En minä varsinaisesti elämäämme selittele,

vaikka sitä usein itsekkin ääneen ihmettelen.

 Riittää kuitenkin kun itse siinä viihdymme

tai nöyrrymme.

Joka päivä,

 eikä sitku.

Mut yritämpä pysyä tänään vaan siinä kauniissa 

ja helpossa.

Niissä asioissa,

 jotka antavat minun arkeeni 

vahvuutta ja voimaa 

olla sellainen kuin olen 

ja elää omannäköistäni elämää.

Sietää silloinkin kun on pakko.

Unelmoida silloin kun pitäisi toteuttaa.

Uskoa, kun mieli käskee luovuttamaan.

Rakastaa silloinkin kun valo ei paista

Sen verran mitä minä olen sitä

 kuolemaa kohdannut ja nähnyt,

 olen saanut ymmärtää,

että joskus se lopulta vie meidät 

pelkässä pumpulimekossa tai kalsareissa,

 joskus ehkä vaan vaipassa ja säkissä.

Useimmat villasukissa, tietenkin.

Mut  ei sinne arkkuun mahdu 

munonpakkosaada-ostokset.

 Sinne mahtuu vain se,

 mitä sinä olet ollut itsellesi

 sekä toisille.

Ja ne pienet merkit, jotka polkusi on sinuun jättänyt

Tästä piti tulla kaunis ja helppo päivitys, 

mut 

 kauniskin kai tarvitsee jotain mitä vasten heijastua.

Ole sinäkin onnellinen ja vahva valitsemallasi polulla,

 omassa tarinassasi

-Tänään.

Lojutaan sohvalla

En muista koska meidän olohuoneemme tarkalleen "lähti",

 ennen viime kesää kuitenkin.

Pitkään oltiin ilman koko huonetta 

ja sittemmin huoneesta on tullut keittiön ja varaston yhdistelmä.

Eilen lapsi alkoi sanomaan, kun tää kuitenkin kestää

 ni eiks me voitas kasata olohuonetta edes vähäsen.

Niimpä raahasimme aamupäivällä lapsen kanssa ladosta

 pölyttyneitä sohvan palasia ikkunasta sisään 

ja sellaisen maton lattialle,

 jonka perään en niin itkisi.

Olohuoneen kasaaminen oli kuin kotileikkiä,

 kokoajan nauratti raahaamisen järjettömyys,

 koska muoviseinän takana on eteisemme, 

joka on pohjaa myöten auki ja sorat sekä lattia on sinne vielä tekemättä.

Onneksi eteinen on vihoviimeinen huone, joka piti avata.

 Yhtään enempää ei enää sitä piikkaussotkua olisi varmaan jaksanutkaan.

Eteinen vaan  on kaiken keskellä,

 mikä tekee sen aukiolosta tällä hetkellä äärimmäisen haastavaa ja ärsyttävää.

Vanha hellanpohja ylettää olohuoneesta eteiseen asti

Kun vanhat tutut olohuoneen kalusteet edes osittain asettuivat paikoilleen

 on ilmassa

 taas suurta rakkautta ja toivoa taloa kohtaan.

Huumorilla eteenpäin,

kyl täst varmaan hyvä viel tulee,

 jollei sitten juututa luksukselta tuntuvaan sohvannurkkaan.

Mukava vaimo

Olimme viikonloppuna häissä.

Kaunis pari, kauniit ja onnistuneet häät. 

Huipputyyppejä vieraina.

Oma 13v. hääpäivä oli maanantaina.

Avioliitossa oleminen on siis pyörinyt paljon mielessä.

Minä en ole se nainen, jonka kanssa mieheni meni aikoinaan naimisiin.

Monenlaiset aallot ovat minua näinä vuosina hioneet elämääni asettumaan.

Eikä mieheni ole se sama, jonka aikoinaan valitsin.

 Hän on parempi, sopivampi 

ja paljon elämässä viisaampi kuin olisin aikoinaan uskonut.

Joskus aikoinaan rakkaudenhetkinä luettelin pitkän listan miksi miestäni rakastan

ja hänelle tuli luonnollisesti paine listata minusta samalla tavoin.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän keksi: 

"Koska sä oot niin mukava"

 Siis tä?

 Mukava??

Mun käsityksellä se on sohva , mikä on mukava!

Mutta vuosien myötä olen huomannut, 

ettei se mies niin kaukana yhden ainoan sanansa kanssa ollut.

Kun olo on mukava, 

se on myös seesteinen ja sinut itsensä kanssa.

Ei tarvitse puristaa omaa mailaa 

eikä vaatia toiseltakaan yltiöpäisiä suorituksia.

Miten helppoa onkaan elää,

 kasvattaa lapsia 

tai remontoida toisen rinnalla

hetkinä kun olo tuntuu mukavalta.

remonttipäivitys

Ollaan oltu ilman keittiötä helmikuusta asti.

 Siis iäisyys.. 

Keittiöhuonetta ei ole ollut sen koomin.

 On kuin talosta olisi kadonnut pala johonkin.

Piti olla helppo ja nopeakin juttu, 

mutta ajan määre on  vanhan talon kunnostamissa ihan oma lukunsa.

Näissä remonteissa puhutaankin usein ikuisuusprojekteista,

 eikä sen sanan  kuullessaan kuulu  tirskahtaa nauruun.

Lempeä ja ymmärtävä hymy riittää.

Välillä sitä on jo luullut, että tää on ihan normaalia. 

Voihan olla, ettei kaikilla muillakaan ihmisillä ole keittiötä?

Ai on vai?

Noh, meidän keittiönä kyl toimii näppärästi ihan itse ideoimani

 #diy tiskipöytä.

80-lukuisen välioven ehdoton tähtihetki.

Kahvassa voi kätevästi roikottaa käsipyyhettäkin. 

Huomenna on kuulemma lattian valu.

Se, miksi meille valetaan lattiat eikä maalata niitä ihania paksuja lankkulattioita, 

johtuu 90-luvun remonttisuuntauksista.

Se aika on myös osa tämän talon historiaa.

Jos sinä nyt mietit kuinka tätä keskeneräisyyttä

 jaksaa ja sietää,

 niin näytämpä sinulle

  vielä yhden kuvan

Meidän nukkumakammari,

Hirsiseinään on jäänyt valon tekemät ääriviivat sängynpäädystä.

Sängyssä ovat yli satavuotta sitten nukkuneet mieheni mamman vanhemmat.

Rikkautta jota rahalla ei saa.

Se että, saa olla osa vanhan sukutalon tarinaa 

ja elämän jatkumoa 

on suurempi ihme ja kiitollisuuden aihe

 kuin muutaman kuukauden  keittiöttömyyden murehtiminen.

Ja kun mielikuvitukselle antaa  suuret siivet

 tai ainakin kurkkii aamukahvilla pinterestiä,

  voi unelmoida jonain päivänä mikä tahansa olevan mahdollista.

Jopa oman keittiön ja porsliinilautaselta syömisen.

Pihapuuhastelua

Pari ekaa kesää pihan kanssa on mennyt lähes ihmetellessä.

 Ollaan taidettu vierastaa vähän toinen toisiamme.

Ja onhan raksakohteen pihassa pakko sietää erilaisia kapsituksia.

Edellis kesänäkin kukkien sijasta pihassa kökötti iso jätesäiliö.

Viime kesänä keskityttiin pihalla lähinnä ladon siivoamiseen rippijuhlia varten.

 

.

Meidän pihan keskelle saa tulla autot, niin se on toiminnallisuuden kannalta järkevintä.

Olen miettinyt silti sitä dillemmaa ihan liikaa ja unohtanut

että jäljelle jää silti n.2ha tuusaustilaa.

 

Tämä keväänä olen jotenkin nähnyt pihan ihan uusin silmin.

 Kaikki sen nurkissa piilevät mahdollisuudet.

 

Mansikkamaa siirtyi ja suureni.

Sen tekeminen oli suurta rakkautta tätä paikkaa kohtaan.

Tein parhaani, keskityin ja kuuntelin.

Toivon että sadot vuosien myötä olisivat osoitus onnistumisestani.

 

 

 

Ryteiköissä ollaan mieheni kanssa parhaimmillamme.

On haastavaa taistella luontoa vastaan.

Saaressa väännettiin aikanaan mutarannan,

 kaislojen ja voimakkaan meren kanssa. 

 

 

Täällä meillä on tontin  perällä lampi,

 joka on edellisen ihmisen tuotos.

Sen reunamat ovat vuosien myötä pajuttuneet.

Paju on sitkeä vastus,

joka kasvaa tajutonta vauhtia aivan kuin vain innostuen leikkaamisesta.

 

Meidän parisuhteelle sopii yhdessä raivaaminen ja touhuaminen.

Siis ryteiköissä,

sisällä siivoamisessa ei homma ihan niin toimikkaan, mutta..

 

Eilen illalla ihanien juhlamenojen rauhoituttua ehdimme mennä vielä pariksi tunniksi

 perkaamaan lammen reunamaa.

Yksi puu, toinen, kolmas..

Oksien kantamista.. Sahausta.. Nurmikon leikkuuta..

Oksia lisää..

Niin se lauantai-ilta vierähti,

jäsenet jäykistyivät ja  iso vesipullo tyhjeni.

Samalla  juteltiin niitä näitä tekemisestä,

 vähän hymyiltiin ulospäin

 ja vielä enemmän sisimmässämme.

 

Tämä uudisraivaaja fiilis sopii meille kumpaisellekin.

ja mikä parasta

 tällä tontilla sitä ryteikköä

 ja yhdessä tekemistä riittää vielä moneksi kesäillaksi.

 

 

 

Lintuset nuo ja kaunis maa

Eilen 20.5 oli minulle ensimmäinen kesäpäivä.

Pihalla puuhastelua ja nurkkien sekaisuuden ihmettelemistä

 

Ensimmäiset kolme pääskystä ovat tulleet jo iloksemme.

Ensin tuli kaksi, selvästi pari.

 

 

Niiden juttelua ja siipien pörhistelyä oli hauskaa seurata.

Ne istuivat ensimmäisen päivän vieri vieressä sähköjohdolla lähellä lämmitä talon seinää

 ja selvästi kertasivat raskaan muuttomatkan tapahtumia.

Ei epäilystäkään,

se selvittely sekä sulkien kanssa että sirkustus

 olivat matkakertomus Afrikasta.

Parin huilipäivän jälkeen uuden kesän touhut ovat täydessä käynnissä.

Pesäpaikka on katsottu,

kissoja hätistellään jo näyttävillä ylilennoilla

 ja illan auringossa saalistetaan.

 

Linnut ovat aina olleet minulle viesti suuremmasta.

Tarinoita on monia.

 Se pieni punarinta, joka edellisessä kodissamme rohkeasti ja röyhkeästi

 kävi arvioimassa pahoina pakkasyöinä remontin sujumista.

Tai se lokkilauma, joka suurella voimalla kirkuen veljeni maahan siunauksessa kertoi

 pojan olevan turvassa.

Tai se pieni lintu, joka nosti minut metsässä maasta kun riitelyt perinnöstä olivat ottaa voimat. Koskaan en sitä ennen tai sen jälkeen ole ollut sanoissani niin vahva ja voimakas

kuin sen linnun laulun jälkeen.

 

Eilen oli taas sellainen päivä.

Kaatusin ryteikössä oikein antaumuksella päin ikivanhaa möyhennintä.

 

 

Patti oli suuri sekä sääriluun päällä että pään hermossa.

 Ärsyttävää.

Pari tuntia kaatumisesta aloin kuulla ensimmäisen kerran tänä kesänä käen kukuntaa.

Touhuissani en siihen sen kummemmin kiinnittänyt huomiota,

kunnes kukunta vaan yltyi kuin vaatien huomiota.

 

Siellä se käki kukkui saman ryteikön latvassa,

 jossa olin aiemmin kaatunut.

Käki oli mielestäni mammani lintu.
Kun mamma ei enää vanhuuttaan kyennyt saareen keväisin,
oli hänen silti tärkeä tietää onko käen kukunta jo kuulunut.

 Saaren talvet olivat pitkät ja raskaat,
 keväinen käen kukunta on varmasti ollut

lupaus ja kiitos selviämisestä.

- Olet taas talven vahvempi.

 

Koskaan aiemmin en ole käkeä nähnyt,

 nyt se huusi rintakehä pullistellen ihan yläpuolellani.

Pakkohan se oli tajuta,
 kun tuollaisen esityksen itselleen sai.

Vanhalla kansalla on käestä monia uskomuksia,

yksi niistä on, ettei käen kukunnan saanut ainakaan sinä vuonna kuole.

Itselle se oli voimaannuttava kokemus.

Käen elämänriemu ja uuden kesän ilo oli käsin kosketeltavaa.
 

Nyt olisi vain etsittävä suopea naaras,

 joka munisi munansa toisen linnun pesään,

kamelionttimaisesti samanväriseksi kun pesän emolinnun munat.

Käsittämätön taito käki naaraalta.

 

Kyllä linnut ovat jotain enemmän kuin tohdimme uskoa,

 ihan itsestä kiinni kuinka paljon haluamme käsittää,

 mutta avoimet korvat ja mieli

antavat siihen ainakin mahdollisuuden.

 

Tervetuloa kesä ja sen elämykset!

  

Oispa vappu ainainen

Siitä taitaa olla aika tarkalleen kolme vuotta,

 kun soitin miehelleni

  "siirsin tossa samalla kauppareissulla osoitteen maalle,

kun se vappukin meni niin kivasti."

Ei meillä sen kummempaa muuttoa ollut. 

Haettiin koira eläinsuojelusta ja siirryttiin olemaan.

Jätettiin ihana lasten syntymäkoti ja normi elämä.

 Tavara tavaralta asettauduttiin keskelle

 keskeneräisyyttä.

Valtaosa kodin välineistä oli vanhaa perua edellisiltä asukkailta,

 reilu 80v. vanhusparin elämästä.

Omat kamat kannettiin latoon,

missä ne hyvin pitkälti edelleenkin ovat.

Asuttiin aluksi alkovissa ja olohuoneessa. 

Lisäpatjat lapsille sängynpäässä.

Nyt on tilaa jo enemmän, 

mutta joka huone on ollut tai on edelleen myllerryksissä.

Samoin kuin ajanmääre, hermot ja lompakko.

Jollain hassulla tavalla onnellisuus 

ja hermoromahdus eivät  useinmiten ole yhteydessä toisiinsa.

Tunne määrää suunnan ja todellisuus vauhdin.

Järkeähän tässä elämäntyylissä ei juurikaan ole.

Samaan aikaan ymmärtää olevansa etuoikeutettu,

 vaikka epäusko ja epävarmuus huutelevat toisella olkapäällä.

Keittiö tänään

¨

Elämä maistuu täällä vahvemmin.

Sekä niissä suruissa että iloissa. 

Teeskentely ei kuulu maalle, 

ei sitä vanhan talon uumenissa kehtaisi.

  Täällä me olemme

 vain pieni osanen luontoa, 

Niin paahtavassa auringossa 

kuin pellolta päin nurkkia vihmovassa pakkastuulessa.

 Kevään ensimmäisen västäräkin tulessa takaisin kotipihallensa,

 ymmärrän,

 samanlaisia ohikulkijoita me kaksi olemme tämän

 pihan elämänvirrassa.

Tai kun pakkasiltana saunasta tullessa taivas on tähtiä täynnä,

Syvältä sisimmästä kuuluu kuiskaava tarve tervehdykseen.

 Niin omassa pihassa ne ovat.

 Tähdet

Tuntuu, että talossa kaikki on edelleen kesken 

ja pöly ja kaaokset nurkissa ovat ainoat pysyvät asiat.

Tuntuu että, 

enemmän olisi pitänyt ehtiä!

Silti,

 yläkerta on jo tytöille valmis.

Saunassa voi saunoa

 eikä wc:ssäkään ole enää suihkuverhoa seinänä.

Ensimmäinen aukko yläkertaan

Juhlistin merkkipaaluamme tekemällä terveellisiä nokkoslettuja perheelle.
Menestys oli hämmentävä...

.. jopa kanoilta jäi moinen juhla-ateria  syömättä.

Että se siitä esittämisestä. 

"Miten ja miksi tuntuikaan

kuin ystävä vanha oisit.

Ikkunaan tuntemattomaan

miksi sä katsoitkaan?

Miten ja miksi vain minut löysit

merestä ihmisten?

Miten sä sait mut syttymään

roihuksi tunteiden

Kun kanssas lähden

tiedät sen

taakseni kääntyisi en koskaan.

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot.

Miten ja miksi

tään oven löysit

talossa vieraiden,

kaduilta vieraan kaupungin

luokseni saapuen.

Kun kanssas lähden

tiedät sen

taakseni kääntyisi en koskaan.

Pois surut pyyhin menneisyyden

kun huominen sinä oot."

Paula Vesalan versio: Miten ja Miksi

Ikävä

Ikävä

Hoidan ja hellin sitä.

Rintakehää pakottaa,
 selkää särkee.

Itku.

Ikävä saareen.

Ikävä juurille.

Ikävä minuun.

Kuuntelen musiikkia, 

joka kuljettaa minua siihen olotilaan,

 jonka tiedän saaressa kokevani

Ikävöin ihmisiä  

jotka liittyvät saareen.

Hengittelen, 

muistelen

 ja lietson oloani.

Pakkailenkin, koska tiedän että minun on mentävä.

 Siellä minua odotetaan,

Sinne minä odotan.

Kohta kaikki on hyvin.

Sydän sanoo niin.

Rakkaus sanoo niin.

Mielessäni olen jo perillä.

Mummohuone

Remppa ei oikein etene, 

eikä siitä arvaa suuremmin huudella.

Semmoista se on, 

välillä mennään isoin harppauksin kohti valmiimpaa

 ja välillä taas tuntuu,

että tehdään 

-Ei mitään.

Tämä on kammari, 

"mummonhuone"

olohuoneen jatkona.

Taloon muuttaessamme huone oli jaettu kahtia;

 toinen osa oli sauna ja pesuhuone, 

toisella puolella oli varastomainen pukuhuone 90-luvun tyyliin.

Tästä huoneesta suunniteltiin hetken aikaa keittiön korviketta, 

mutta sen sisustaminen lähti viemään niin mennessään, 

että olisi ollut sääli enää rahata rojuja tänne.

Olen joskus kertonut täällä blogissakin ääneen,

 miten olemme haaveilleen omasta mummosta.

Kävin pari vuotta sitten perhehoito-kurssin,

mutta tällä hetkellä meillä ei moinen ole vielä milläänlailla ajankohtainen.

Jos koskaan.

Hiljaa olen antanut itseni ymmärtää, 

että mummonhuone taitaakin koskea minua itseäni.

En ole mikään sisustaja, 

en osaa.

Rakastan tarinoita

 ja niistä löytyy lopulta lanka siihen miltä haluaa jonkin asian näyttävän.

Ja silloin asioille syntyy merkitys.

Minulla on ollut  suuri onni elämässä omistaa kaksi hienoa isomummoa.

Erilaisia, 

toinen evakko Karjalasta ja toinen saarelainen.

mutta yhteistä heissä oli kyky näyttää,

 että heillä oli aina

antaa  rakkautta 

ja aikaa meille lapsenlapsilleen 

He molemmat kulkevat yhä  kanssani.

 Tästä huoneesta onkin tullut lähes itsestään 

 eräänlainen rakkaudentunnustus heitä 

ja  

monia menneitä ihmisiä kohtaan.

En ole unohtanut,

- olen iäti kiitollinen paljosta.

Remontin ja kaaoksen

 keskellä

 tässä huoneessa on hyvä olla.

 Uskotella itselleen, 

että remontti voisi jonain päivänä valmis

 ja tuosta kauniista ikkunastakin näkyisi ulos.

.

PISA tutkimus

Vanhempi tyttäremme osallistuu tänään PISA kokeeseen.

Eilen illalla hän täytteli esitietoja osallistujan kotioloista.

Mikä oppitaso vanhemmilla on?

No, molemmilla keskinkertainen,

mutta jos kysyttäisiin mitä ymmärrystä vanhemmilla  on
 työnteosta,
niin saataisiin varmaan huippupisteet.

Toinen työkeskeinen

 ja toinen niin lähellä lähimmäisen auttamista kuin ihminen
vain mielestäni voi olla.

Onko teillä taidetta kotona?

Lasketaanko meille niin arvokkaat entisten ihmisten arabiat jo taiteeksi?

No mut hei,
onhan meillä  kuvia tärkeistä paikoista ja ihmisistä.

Meillä on vahvasti läsnä menneisyys,

joka kertoo mistä voi ihmisyyteen vahvasti ponnistaa.

  Mistä tämä nuori on juurensa saanut.

Meillä on vain menneiden ihmisten talo, tavaroita ja pöytäliinoja,

 joiden käyttäminen antaa suurta lempeyttä nykyhetkeen

Mitä kodinkoneita teillä on ?
ÖÖ, lasketaanko sähköllä toimiva kahvinkeitin?

Missä kohtaa 

kysytään kyvystä huolehtia eläimistä?

 Voisko sinne minnekkään laittaa maininnan

 elämää suuremmasta rakkaudesta pässiin?

Tai saako siellä kertoa, että me asumme talossa,

jonka entinen isäntä lähti vielä alaikäisenä
tätä maata puolustamaan?

 Tai että ikkunastamme näkyy pelto, 

jossa tämänkin maan viljaa kasvatetaan.

Että nuoremme tietää,
miten täynnä tähtitaivas voikaan pakkasyönä olla.

Tai että nuori on saanut turvallisesti elää
vaarinsa saattamisen ja kuoleman hetken

ja nähdä että kuolema on luonnollinen osa elämää,

 ja että elämää tulee arvostaa juuri sen vuoksi.

Lapsiparka,

ei yhtään napakkaa  ensitieto vastausta.

Mutta olihan sitä viihdyttävää ja mielenkiintoista täyttää
... voisivathan asiat olla toisinkin.