Juhla Sunnuntai

Meillä oli sunnuntaina nuorimman lapsemme rippijuhlat.

Suuri, odotettu ja tärkeä päivä nuorelle.

Juhlat sujuivat ihanasti,
ja nuori neito oli, jos mahdollista entistäkin kauniimpi.

Juhlat olivat myös iso koitos talolle.

 Ollaan oltu täällä edestakaisin liikkuvien rojujen ja keskeneräisyyden keskellä

Nyt oli talon aika pukeutua sunnuntaihin.

Itsestä tuntui, ettei oma ajatukset
riitä vaan tarvitsimme talon tukea,

 ikäänkuin sen heräämistä henkiin.

Niinpä alitajuisestikin aloin pyytämään "kummituksia" paikalle.

Kukitin entisen emännän pyörän portinpieleen,

 ikäänkuin hän olisi käymäseltään täällä.

 Eteisen vaikeasti sisustettavaan nurkkaan rakentui kuin itsestään

talon vanhoista valokuvista ja  talon papereista "museonurkka"

kunniotuksesta heidän elämäänsä kohtaan joiden tarinan jatkumo olemme.

Mielestäni meillä ei kummittele,

 mikä on sääli, 

mielelläni kuuntelisin entisen asukkaan touhuiluja nurkissa.

Minulla vahva usko,

 että heidän mielestään talossa on aikoinaankin ollut hyvä olla, niinkuin minulla nyt.

Mutta ei, meillä ei kummittele.

Silti, siivoilujen lomassa kävin "pitkiä keskusteluja" talon kanssa
ja asiat ja tavarat ikäänkuin yhteistyössä asettuivat kohdilleen.
Vähän kuin itsestään.

Ja kas, talo oli kauniisti puettu sunnuntaihin,
eikä keskeneräisyydet häirinneet juhlijoita.

Me teimme sen yhdessä, tämä perhe,
 tämä talo.
ja ennenkaikkea vieraat, jotka viipyivät ja viihtyivät pitkään kodissamme.

Ihmiset ovat lopulta ne jotka juhlan tunteen toivat tullessaan,
 omalla asenteellaan ja ajan antamisellaan.
Sen taas sai kokea. Lämpimästi

Perhe Kotiranta kiittää kaikkia myötäosallistuneita ihanasta sunnuntaista.
Sydänlämmin kiitos

Parisuhde prosessi

Olin aikaani edellä.

Olemme asuneet tässä talossa vasta 4 vuotta, eikä jo viittä.

Iso ero, 

siksipä poistin koko edellisen postauksen ja lähestyn talossa asumisen vuosipäivää uudestaan

 hieman eri näkökulmasta

Vuosi vähemmän suhteessa siihen mitä on saatu aikaiseksi

saa mieheni näyttämään aina vain tekevämmältä

 

Keittiö nyt

Remppaelämää keittiössä

4 vuotta 

ja olemme päässeet jo aika pitkälle.

Myös henkisesti

tai sitten ei ollenkaan.

Kun muutimme tänne, 

muutimme ikäänkuin lampaiden perässä mökille

mökkiolosuhteisiin.

Se tunne on säilynyt.

Kotona kaupunki on kaukana

 ja kotona vallitsee hiljainen eriytymisen, läsnäolon tunne  

vaikka onkin somet ja systeemit.

Hirret puhuvat omaa vahvaa alkuaikaista tarinaansa

Talo on nähnyt vuosisatansa aikana niin paljon,

 monesta selvinnyt, 

että kyllä se jaksaa yhden perheen edelleen maadoittaa raskaastakin arjesta.

Remontti on edennyt loppujen lopuksi hitaasti, silti kokoajan edennyt.

Asuminen keskellä remonttia,

 toisen näkeminen ja toiseen tukeutuminen 

keskeneräisyyden keskellä

 on varmaan parasta lasten jälkeen

 mitä olemme parisuhteellemme tehneet.

Suosittelen!

Eteisen "polut" pari vuotta sitten

 Mikä onkaan huikeampaa

 kuin yhdessä saada näky räsymattoisesta lattiasta, 

uskoa siihen silmät säihkyen

samaanaikaan kun vieraammat silmät näkevät hiekkakuopan, joka ylitetään pitkoslaudoilla. 

Mikä onkaan huikeampaa 

kuin olla tässä tarinassa yhdessä,

vuosien numeroista piittaamatta.

Pakkasta ja kultamunia

Kireä pakkanen.

Täälläkin

Tänä aamuna ennätys -31c

Ilman remontteja olisimme varmaan tällä hetkellä evakossa,

niin palaen pakkanen haluaa päästä nytkin sisälle.

Puuta palaa sisällä kolmessa tulipesässä

sekä  lämmitys kattilassa.

 Navetassa on ankeaa.

Ja kylmä!

 Kuuden lampaan lähes paikallaan olo

 ei riitä tuottamaan vanhaan kiviseen navettaan tarpeeksi lämpöä kanoille.

Niinpä lämmitämme sekä säteilijällä että ajoittain puhaltimella.

Eli tällä hetkellä 4 - 5 päivittäistä munaa ovat jo kultamunia,

lähes kirjaimellisesti.

Sitkeitä tyttöjä, sanoisin.

Aamu 8.1.2016

 Kanoista välittäminen on hauskaa,

 on palkitsevaa nähdä kuinka otettuja ne ovat lämpimästä juomavedestä,

 joka on maustettu oliiviöljyllä

 tai kuinka ne vierivieressä nauttivat sätelijän antamasta lämmöstä.

Munien lisäksi kanat tuottavat kosolti hyvää mieltä.

En pidä pakkasesta,

 mutta pidän tästä survival touhusta.

Siitä kun touhutaan yhdessä pakkasta vastaan,

 puiden kantamisesta, tulien ylläpitämisestä

 ja pihapuuhista.

 pakkasen kipristäessä poskia,

  sään ollessa huikean kaunis.

Säässä kuin säässä,
on aina yhtä ikiaikainen tunne
kävellä ämpäri kädessä pihan poikki,
 siinä tunteessa on vain jotain,
 jota sieluni ei pysty minulle sanoin sanoittamaan.

On hulluutta pitää kotieläimiä vanhoissa tiloissa näillä keleillä.

Ja kyllähän sitä elämässä varmaan helpommallakin pääsisi,
 mutta..

On rakkautta, mielenterveyttä ja huolenpitoa

kun saa homman toimimaan

 ja näkee työnsä tuloksen.

Pakkanen pitääkin parisuhteen lämpimänä.

Oma mies on niin rakastettava ja ihana

huolehtiessaan perheen lämpimänä pysymisestä

 ja eläinten hyvinvoinnista.

"Kaikkee mä oo kuullu hulluks mua on luultu,
muttei mulla pleksit ihan pienest huurru
Hommat valkenee ni naamat kalpenee,
mutta beibi kyllä täällä tarkenee"
-Jvg-

Tämmöinenkö tästä nyt sit tuli

Sain perinteisen joulun.

Lapsia, perhe, pukki, hyvää ruokaa ja työvuoroja.

Silti, vaikka kävin töissä oli joulun tuntu läsnä sekä kotona iltaisin 

että töissä työkavereiden ja asukkaiden kanssa.

Joulun alusaika oli vahvasti siivoamista,

 paikkojen järjestelyä ja eräänlaista kotiin tutustumista.

"Tämmöinenkö tästä nyt sit tuli" ja onnellinen huokaus päälle.

Paljon on vielä tekemistä,

ihan riittää loppuelämäksi ja takuuvarmasti vielä vähän päälle.

 mutta suurimmat linjat ovat jo muodostuneet 

ja talo alkaa olla sen näköinen kun oletan sen itse haluavan olla.

Tällä tarkoitan sitä, että asiat ja tavarat 

vain löytävät ikäänkuin paikkansa,

- ovat niinkuin olisivat aina olleet

 ja kuitenkin tässä hetkessä.

Vaikka sitä itse tekee päätöksiä,

 niin jollain tasolla saa kuitenkin myös seurata miten talo ne hyväksyy

 tai hylkää.

Se on kuuntelua, katselua ja aistimista.

Voisi sitä lyhyemminkin kuvata yhdellä sanalla

 Rakkaus.

Tarinan taikaa

Rakastan tarinoita, 

sellaisia joissa jatkuvuus on jotenkin selitettävissä.

 Että asiat tapahtuu tietyllä tavalla tietystä syystä, 

vaikkei sitä siinä hetkessä ymmärrä.

Että asia tai tavara saisi merkityksensä vasta ehkä vuosien päästä.

Siksi kai rakastan tätä taloakin. 

Ne, jotka sen aikanaan unelmanaan ja turvakseen vuosisadan vaihteessa rakensivat 

eivät varmaan konsanaan miettineet miten paljon onnellisuutta

 ja jatkuvuuden turvaa he tuottaisivat 2000-luvun asujille.

 Ja silti, 

samoja tähtiä  olemme saunareissuillamme katseltu huokaillen, 

he silloin

 ja minä mieheni kanssa nyt.

Pyysin ja sain vanhan puusohvan.

Löytö tori.fi:stä.

Mieheni itse ehdotti, että voisi hakea sen Raaseporista,

 koska taitaa hänkin rakastaa tarinoita.

Sohva, on tehty v.1939

 -Vankilassa.

Miten ikiaikaista siinä onkaan istua ja miettiä sohvan tarinaa 

ja häntä joka sen aikoinaan on tehnyt.

Tuskin paha ihminen, 

koska sohvassa on jotain niin kaunista ja ylevää.

Onko sohva ehkä tehty rakkaudesta jollekin?

Vai ihan vaan silkasta taitavuuden ilosta?

Tuskin tekijä kuitenkaan aavisti sohvan tulevaa tarinaa 

tai osasi kuvitella

 miten juuri minä vuosikymmenten jälkeen huokailisin hymyillen

 sohvan löytäneen paikkansa 

juuri meidän kodistamme.

Ja tämä wc-hässäkkä.

Aikanaan varmaan riemua ja luksusta, -

sisävessa eteisessä, 

keskellä taloa.

Vasten keittiön seinää.

Huone, jossa kuninkaatkin käyvät yksin, 

niinkuin sanotaan.

sisäWc,

 -valmistuessaan suuri mullistus talon tarinassa.

Nyt wc on jo lopullisesti purettu 

ja rakennettu entiselle kuistille.

Tarinaan tulee hauska pikantti lisänsä, (suihkuverhokauden lisäksi)

kun rakastamieni tapettitalon tapettien joukosta löysin mieluisan mallin,

 josta keittiön sininen seinämaalisävykin napattin kiinni.

Enää ei wc:tä ole vasten keittiötä,

 mutta tapettimalli kantaa sattumalta nimeä "kuninkaansali"

Tarinat voi olla joistakin kaukaa haettu tai mielikuvituksen rikastamaa höpölöpöä,

 mutta niinhän parhaat tarinat ovatkin, 

niitä joita hellimme sisimmässämme

 ja niitä jotka muokkaavat menneisyytemme kautta sellaisen kuin olemme tänään.

Rakkaista tarinoista ne kauneimmat tavarat ja talotkin ovat sielunsa saaneet.

Kanamainen ihme

Haimme viime viikolla neljä uutta nuorta kanaa kanalasta.

Sopeuttaminen vanhoihin kanoihin on ollut hidasta 

kanojen voimakkaan hierarkian vuoksi.

 Vanhat kanat eivät ole päästäneet uusia helpolla 

eikä laitoskanalasta kotikutoiseen 

tottuminen ole ollut aroille kanoille helppoa.

Eilen iltapäivällä huomasimme yhtäkkiä pihalla useamman kohdan täynnä höyheniä 

ja yhden kanoista kadonneen.

Kanat ovat olleet meillä jo pari kesää vapaana 

ja ensimmäisen kerran kävi näin.

Höyheniin sopivan värinen kana oli kadonnut sisältä kanalasta

ja yksi vanhoista kanoistakin hetken kateissa.

Tosin huutelun jälkeen musta vanha kana palasi kaakattaen laumaansa.

Harmistus oli suuri, 

suht surkeanlainen näyttö uusille kanoille paremmasta elämästä.

Tänään olin uimahallilla vetämässä vesirallia

 ja kun tulin autolle 

oli autoni vieressä pihalta mukanani tullut kananhöyhen.

Mietin, kuinka aamulla joku luulisi sitä ehkä enkelinviestiksi.

Höyhen hellyyttävyydessään kosketti 

ja otinkin siitä kuvan.

Näitä kanaemon mielenliikutuksia

Kun pääsin kotiin, 

mies kertoi liikuttuneena kuinka retuutettu kana 

olikin yhtäkkiä illan edellä 

ilmestynyt pihalle haahuilemaan 

reilun vuorokauden kateissa olon, 

laitoskanan yksin hengailun 

ja höyhenpöllytyksen jälkeen.

Enkä enää taidakkaan naurahtaa enkelihöyhen tarinaa :)

Mun koti on täällä

Tänään on asunnottomien päivä ja -yö.

Kodittomuuden ajattelu on vaivannut minua koko päivän,
 Miltä tuntuisi olla koditon?
Vailla omaa tilaa ja turvapistettä.

Itselle tämä talo, torppa, koti
  on elämänasenne
ja luonteen jatke nykyään.

Koen itseni eheämmäksi kuin ikinä.
Ja  samaa uskaltaisin väittää puolisostani katsellessani
 kuinka hän  kotoisasti kulkee esi-isiensä jättämissä jäljissä

On ajatus myös siitä,
ettei materiaan pidä rakastua,

 sitäkin sietää pähkäillä.

Mutta jos rakastaa talon  tapaa hengittää elämää ympärillään,
sen kykyä olla luonnon kanssa yhtä.

niin onko se materiaan rakastumista?

Kun ei välitä keskeneräisyydestä tai työkalujen peittämistä nurkista, 

ehdoitta jaksaa rakastaa ja nähdä mahdollisuudet,
uskoa ja nähdä näkyinä
että hiekkakasa voisi olla joskus linna.

 tai no..

 joskus  tuskastua silmittömästi,

 joutua hetkeksi metsään keräämään tahtoa
 ja tulla takaisin nöyränä.

Sitä soisi jokaiselle mahdollisuuden asua sellaisessa kodissa joka eheyttää,
antaa turvaa ja tunnetta
ja voimistaa minuutta.
Että jokainen  saisi  kotiin tulon tunteita tuntea,
oli se koti sitten pieni tai iso.
Viimeisen päälle siloiteltu tai kotoisa mörskä.

Meidän kodin ulkopuolen kuvia nyt ja ennen.

 Vimeistelyt ikkunan pokineen puuttuvat,

ja n.1/3 osapaneloimisesta jää ensi kevääseen,

 mut silti rohkenisin sanoa

 ettei
 me ainakaan huonoa seuraa olla toinen toisillemme.

Lopuksi tuttu voimakuva,

 joka on auttanut jaksamaan silloin 

kun tuntuu, ettei tästä mitään tule.

Surun juurilla

On aika tullut jättää hyvästit yhdelle suurimmalle askeleelle elämässäni.

Lampaat ovat ohjaneet meidät tänne ja tälle tielle, 

mutta nyt on tullut aika luopua niistä.

Lyyli tuli 6v. sitten meille Erkin daamiksi ja ansiokkaasti tämä aikanaan arka tyttö on ruutunsa hoitanut.

 Kaitsi ja rauhoitti villiä Erkkiä

 ja sen jälkeen on ollut  lampaiden ehdoton lady ja ahmatti.

Se ahmattius elämän nyt rajoittaakin,

 sillä Lyylin nivelrikko on äitiynyt niin pahaksi että sadepäivinä ilman särkylääkettä se ei pärjää. 

Olisi silkkaa kiusaamista laittaa se talveksi sisälle kuitenkin kylmään navettaan . 

Silti en voi kuin ihmetellä yhtä asiaa, itse kärsin samasta vaivasta kuin Lyyli ja mitä paremmin oman vaivani kanssa olen alkanut pärjäämään sitä huonommin Lyylillä menee.

Sanotaan, että eläimet ottavat kantaakseen meidän vaivojamme,

 ja sen Lyyli on totisesti tehnyt.

Ja jos lähtee Lyyli, lähtevät toisetkin.

 Lampailla alkaa olla ikää ja mikään ei ole kauheampaa kuin sairas eläin,

 silloin kun omat keinot ovat vähissä.

Mies menee aivan lukkoon ja huutaa ettei kestä ja itsekkään ei aina tiedä miten tästä selvitään.

Lampaille saa kyllä apua,

 mutta se ei ole niin  yksinkertaista kuin kissan tai koiran nostaminen eläinlääkärin pöydälle.

 Itsekkäistä syistä me luovumme nyt 6v. yhteiselon jälkeen lampaiden pitämisestä.

Lampaat ovat  yhden surutyön hoitaneet.

Erkki emonsa ja sisarensa kanssa tuli v. 2009 auttamaan minua 

selviämään veljen kuoleman suru- ja itsesyyttelytyöstä.

 Se kesä oli huikea ja onnellinen saaressa.

Sain muuntaa tuskani lampaiden kanssa olemisen iloksi.

 Niiden kanssa olin puhdas epäonnistumisestani.

Kun Erkistä olisi ollut tuolloin syksyllä aika luopua,

 eivät  rahkeeni vielä riittäneetkään surutyön avaamiseen.

 Se pakki oli vahvasti suljettu,

 enkä olisi mitenkään kyennyt sitä avaamaan

 ja päästämään kaikkia niitä kipuja valloilleen.

 Erkki oli puskenut sydämeni täyteen rakkautta -Pässiin.

Niimpä Erkki jäi meille ja ohjasi meidät tänne nykyiseen kotiimme, 

vaihe vaiheelta,

 -Lyylinsä kanssa tietenkin.

Tänään veljeni täyttäisi 29v. ja se suru elää minussa ikuisesti, 

mutta kiitos elämän ja sattumusten voin sitä surua ja epäreiluutta tunnustella pienin erin 

ilman että se kaataa enää  minua.

 Kiitos myös sen tuskan elämän epäreiluudesta ymmärsin,

 että jos jostain haaveilet  "sitku  jäät eläkkeelle"  niin voi olla ettet koskaan niitä saa.

Minä  olen saanut 6 huikeaa vuotta lampaideni kanssa.

Pelottaa kun ne lähtevät,

 mutta vielä enemmän pelkään niiden vanhenemista ja vaivojen lisääntymistä.

Minun on aika siirtyä eteenpäin ja uskoa että tämä kipeä ratkaisu on se oikea.

Ja samalla kun lääkitsen kipeää Lyyliä kerron yhä uudelleen sille,

 miten kiitollinen sen ja Erkin kantamasta taakasta niille olen.

Ja että mulla on nyt jo ikävä,

 vaikka meille on tulossa vielä viimeinen hieno kuukausi

 ennen teurasauton saapumista pihaan.

Makuupäivä

Vietän tänään makuupäivää.

Niin paljon tekemättömiä kotitöitä ja niin vähän aikaa.

Ja mistäpä sitä perheen äiti tällöin tinkisi,

 muuta kuin omista unistaan, joten nukuin aamulla vain pari tuntia.

Kunnon univelka kuorruttaakin asiat kuin asiat kunnolla, 

kun hermo menee niin siinä ei paljon sytyslanka ehdi palaa 

tai jos surettaa,

 niin sit surraan ilman mitään suhteellisuuden tajua.

Ja hassua miten makuupäivä tarkoittaa siivoamista,

 tiedän että moni työkaverinikin turruttaa väsymystään siivoamalla.

Hermot ei kestä sotkua 

ja toisaalta paikallaan on vaikea väsyneenä olla.

Kun kaikki tunteet ovat pinnassa,  koskee myös rakkautta ja ikävää.

Perheen takia jaksaa silmän aluset mustana miettiä ruokalistaa,

 vaikkei tahdo väsymykseltä hahmottaa mitä kaupasta tarvitaan.

Pestä pyykkiä ja lajitella ne sekaisin.

Ikävöidä vaikkei kukaan ole edes poissa.

On väsymyksessä jotain kaunistakin, 

aivot narikassa sitä on aika haavoittuva, 

-myös ihan itsekseen

Näkee helpommin sen mikä tunteita koskettaa ja nostattaa.

Näkee mikä on merkityksellistä

 tai mille voi antaa piupaut ja siirtää huomiseen.

Makuupäivänä on kuitenkin kaikkein ihaninta on

illalla käpertyä perheen harmoniaan. 

 puoliunessa iloita siitä, 

että saa nukahtaa omien rakkaiden lähellä.

Sitku arkea

Arki on tullut taloon.

Tapaamme toisemme useimpina iltoina vasta klo 21 jälkeen olohuoneen sohvan palasella.

Jokaisen väsymyksen taso on siinä vaiheessa jo sitä luokkaa,

 että puhumme vain päivän tapahtumista

 ja  jokainen vähän omalta kannaltaan..
Yhdessäolot ovat hetken hipaisuja..

Varmaan tuttua jokaiselle joka elää nyt ruuhkavuosiaan
 tai on niistä jo ohipäässyt.

Onneksi minulla on työkaverit,
 jotka ovat tässä samassa vuorotyö turbulenssissa
ja jotka puolella sanalla ymmärtävät
mitä tarkoitan joillakin riittämättömyyden sanoilla.
Vertaistuki on korvaamatonta

Arki toimiessaan siltikin on turva ja pysyvyys.

Perheen kivijalka.

Sieltä jokaisen on hyvä ponnistaa arkeen ja palata takaisin.
Tuttuun ja omaan.

Myös talo odottaa remonttiaan,

 keittiö paneleita.

 Talo odottaa, 

meidän antavan sille aikaa.
Mutta ihan kuin se silti salaa nauttisi ajattomuudestaan.
Ehkä tauko on kuitenkin
onni ja huokaus

Aikaahan meillä on koko loppuelämä, 

vaikka monella tapaa remonttiin ja arkeen on tullut sana

 "sitku"

Sitku on keittiö

Sitku on sähköjä

Sitku nuorin  saa mopokortin.

Sitku on lattiapinnat.

Sitku on vaatekaappi.

 sitku lusikoille on ihan oikea lajittelulokerikko...

Joskus sitä sitkua vaan tarttee jaksaakseen ja uskoakseen,
 että unelmista tulee totta.

Että jonain päivänä
sitku on nytku.
Onko sana sitku kuitenkin lyhenne sitkeydestä?
 - vahvasta uskosta tulevaan

Vanhasta vanhaa

Remontti on saanut itselleen pienet hennot siivet.. 

Vaikka moni asia näyttää enemmän rikkomiselta

 kuin kasaamiselta niin jokainen muutos vie kohti tavoitetta.

Talo on niin kaunis ja puhuva

 hirsien ollessa nyt esillä.

Ei se vanhan talon hengittäminen tarkoita vain sitä

 miten sisätilaongelmilta vältytään, 

meille se tarkoittaa myös sitä

 miten me elämme ja hengitämme

 tämän talon tarinaa ja historiaa.

Koko ajan tehdään kompromisseja,

miten remontti sopii talolle

ja mitä taas itse tarvitsemme nykyajan asuinmukavuuksiin.

Kummankin on kuunneltava toisiaan.

Ja miten hienoa on, 

että vaikka entiset ihmisetkin  ovat aikoineen muokanneet taloa 

oman elämänsä tarpeisiin 

niin mitään ei ole heitetty kuitenkaan lopullisesti pois.

Nyt me kannamme niitä takaisin päin kuin lahjoina menneiltä ajoilta.

Luukut keittiön hellaankin löytyivät muurahaispesästä ja maalattuina 

 ne ovat kuin talon koru

Ja eteiseen pariovet takaladon seinustalta

Ei taida kiitoksen kuiskaus tähtitaivaalle 

riittää tämän nöyrän kiitollisuuden osoittamiseen.