Muutos

Mä olen miettinyt tätä blogia, että pitäisikö sen rinnalle tehdä toinen enemmän hirsitalon entisöintiä koskeva blogi, johon voisi tallettaa remontin aikana tapahtuneita asioita. Vai pitäisikö tämän nyt olemassa olevan nimi muuttaa?

Mutta kun ajattelen niin on edelleen niin että elämä lammaksien kanssa sai todella aikaan tämän sysäyksen halusta maalle ja halusta elää rohkeasti oman näköistä elämää.

Joten tällä jatketaan.. 
 Täältä tulee edelleen löytymään kaikenlaisia tapahtumia meidän elämästämme, elämästä jota edelleen värittää suuri rakkaus lampaisiin ja erääseen tiettyyn pässiin.

Koirakuume on minulla tällä hetkellä valtaisa, vietän joka päivä aikaa apulassa , josko sieltä löytysi meidän laumaamme sopiva reppana.

Pennut ovat ihania, mutta pidän ajatuksesta että koti meidän kanssamme olisi jonkinlainen pelastus, merkityksellinen asia jollekin, joka on jo alustavaksi sisäsiistiksi oppinut. Mutta malttia kai pitäisi tämän asian kanssa jostain löytää..

Matkalla kotiin

Ihmeellistä ... käsittämätöntä.. Näköjään tällä kertaa täällä hiljaa toivominen tuotti tulosta.


Kanssaperijä kaikessa ystävyydessään on suostunut maiden jakoon ja meille se tarkoittaa sitä että aloitamme pitkän eikä varmaan niin helpon matkan kotiin..

Haaveista on tulossa totta ja me alamme siirtyä pysyvästi maalle asujiksi..

Monta aikaa ja remonttia on vielä edessä, enemmän kuin varmaan uskallamme edes tässä vaiheessa kuvitella, mutta kaikki ne kuvitelmat ja mielikuvat joita meillä on ovat voimakkaampia ja vetävät meitä kuin näkymätön voima eteenpäin..

Vielä kun nyt suullisesti sovittuihin asioihin saadaan nimet alle niin uskaltaa vapaammin iloita

Haaveita ja pakkomiellettä

Tällä hetkellä me asumme vielä vakituisesti  "kaupunkikodissa" emmekä lampaiden ja kanojen kanssa ympäri vuoden samassa pihapiirissä..

Meillä itsellämme on selkeä käsitys tulevasta pihapiiristämme, missä saisimme elää lähellä luontoa ympärivuoden emmekä vain kesäisin..
Kaikki on jo niin lähellä muttei kuitenkaan millään tavoin selvää..

Kannan sydänalassani suurta vastuuta siitä talosta ja annan aikaani ja energiaani talon huoltamiseen näinä raskaina pakkaspäivinä, mutta silti naurankin että olen  vakavassa huoltosuhteessa taloon johon minulla ei ole kuin kummallinen velvollisuus menneitä ihmisiä kohtaan, mutta mitään en omista..
            Mutta vaikken mitään sieltä omista, äärettömän paljon olen saannut, mahdollistihan talon entinen isäntä meille ottaa lampaat vakituisiksi perheenjäseniksi eikä vain kesäkavereiksi..

Paljon olen miettinyt sitä miten paljon haaveestaan saa puhua ääneen, onko se edelleen totta että mitä toivoo se pitää olla ääneen sanomatta jotta toive toteutuu??
Että jos oikein hartaasti toivoo ja välillä sanoo sen ääneenkin oman kodin ja perheen ulkopuolella niin sekö ei toteutuisikaan?
Ja on kai se niinkin että haaveidenkin eteen saa tehdä töitä, uhrata aikaa ja todennäköisesti vielä enemmän rahaa että unelmasta tulee totta?

Mutta silti kovasti toivon ja asioitani lähes mustavalkoisesti läpi ajan mieheni kanssa, jotta yhteisestä tavoitteesta tulisi meidän arkeamme


"he kulkivat toistensa olkaan nojaten...



sä luulit ei tällaista paikkaa olekaan


missä päänsä voi toisen syliin upottaa


on ylhäällä kotka vain taustanaan avaruus


kuin holvikirkko se lammen katoksi kaareutuu"

Hämäriä kuvia rakkaudesta

Vielä on ikävää paljon jäljellä..

Mutta on paljon myös iloa ja elämää, eikä nämä pakkaset ainakaan arkea eläimien kanssa helpommaksi tee..

Silti laumastamme ja sydämmistämme puuttuu edelleen johtaja, häntä taidamme kaivata iäti.

 Ei Riinalla ole vieläkään helppoa eikä tämä video taida oloa helpottaa mutta kultaisia muistoja täytyy varjella

Si

Rakkaudesta laulu

Sitä minä vaan että kun Erkin kuolemasta on kulunut yli kuukausi ja minulla on edelleen se pässin kokoinen reikä sydämessä.. Paikkaako sitä koskaan kukaan tai mikään..?

Kynttilänvalossa

Tuuli on ollut parina viime päivänä ollut aika hurja, saaressakin on puu kaatunut aitan päälle muttei onneksi aitan katosta sisään..
Tuuli ei kuitenkaan ole yltänyt minun sisälleni, mieleni on kuin tyyni vesi, ajatukset seisovat paikoillaan ja pyörivät tyhjää.. Erkin jälkeistä elämää on vaikea hahmottaa, samalla kuitenkin mietin kaiken tarkoitusta ja sitä että pitäisikö minun nähdä jotain seuraavaa tai huomaanko varmasti sen kun aika on sopiva?

Erkki tuli työstämään veljeni kuoleman jälkeistä surua, täyttäen sen tyhjyyden suht suuresti.. Se rakkaus vei eikä vikissyt.. Kyllä mä oikeasti luulin silloin kun Erkki olisi pitänyt kesälammasajan jälkeen palauttaa että, se olisi ollut mahdollista, mutta viime päivinä olen useaan kertaan löytänyt itseni muistelemasta sitä auton rinnalla juoksevaa pikkupoikaa.. En mä ennen sitä ollut tajunnut miten me kuuluttiin yhteen, en ennenkuin siinä vaiheessa kun olisi pitänyt erota.. Uuhesta ja toisesta karitsasta kykenin eroamaan, mutta ero Erkistä ei ollutkaan mahdollista. Ei, ei ennenkuin nyt..


Erkin haudan päällä roikkuu puussa lyhty, olemme pitäneet siinä kynttilää palamassa parina yönä.. Hauta on metsän reunassa, joten kynttilän valo valaisee pitkälle pimeyteen.. En tiedä kuka on oivaltanut viedä kuolleiden muistoksi kynttilöitä aikanaan, enkä muista onko kynttilä koskaan antanut niin suurta lohtua kuin nyt se siellä syksyisessä metsänpimeydessä antaa.. Valo on täydellisen kaunis..

Olen käynyt päivittäin myös elävien lampaiden, kuten heitä nyt olen nimittänyt, luona.. Siellä kaikki on ennallaan eikä mikään kuitenkaan ole niinkuin ennen.
Erkin jälkeen jäi niin paljon rakkautta annettavaksi että oikein säälittää seuraaava uhri, joka saa sen tunnemyrskyn taakakseen. Erkki rakasti olla lähellä, liki, huomionkeskipisteenä. Kukaan muista lampaista ei ole samanlainen, nämä ovat paljon arempia ja itsellisempiä. Ehkä siihen tulee nyt muutos.

 Odotan kovasti että sää kuivaisi ja pääsisimme lammasneitojen kanssa metsäretkelle, silloin sen oikein näkisi millainen lauma me nyt olemmekaan, kun ei ole yhtä hönksää narussa.. Mä niin kaipaan just nyt niitä yhteisiä metsäretkiä, voitas vaan olla yhdessä

Viimeinen kuva Erkistä, huonolla asetuksella sekin,,,

Tämä on tämmöistä ajatuksenvirtaa vailla suurempaa suuntaa joten taitaa olla parempi päättää se tähän ja sanoa vain, että mulla vaan on niin ikävä vaikka kuinka koitan olla reipas.. Mulla on niin ikävä!!

Kun oikein rakastaa niin ikävän määrä on suunnaton

Voi luoja tätä ikävän määrää.. Miten tuska sattuu lyöden kuin puukkoa kylkiin, jalkoihin, sydämeen.. Mulla on niin järkyttävän paha olla ja suunnaton tyhjyys mun sisällä..

Jos rakastaa toista niin paljon kun mä rakastin Erkkiä niin kuinka mä annoin tän tapahtua? Miks mikään tai kenenkään lamppu ei syttynyt ettei Erkki saanut leikkauksessa jäykkäkouristuspiikkiä? Mä aina uskon et joku johdattaa meitä oikeisiin valintoihin, mut miks mä nyt läksin tälle tielle ja samalla uhrasin sen joka oli mulle niin rakas??

Mä en näe nyt tietä jota lähtisin kulkemaan. Yli kolme vuotta lampaita koskavat päätökset on tehty aina ajatellen että Erkki laumanjohtajana ja suurena persoonana on se ketä ensimmäisenä ajatellaan, ei sillä etteikö muidenkin lampaiden hyvinvointi olisi tärkeä mutta mikä toimi Erkillä, se palveli myös tyttöjä ja karitsoja..

Erkki oli suuri persoona, omanlaisensa legenda jo eläessään ja näköjään se on niin että legendat kuolevat nuorina myös pässien maailmassa..

Erkki ei päästänyt meitä helpolla ei edes pienenä poikana kun se oli aina hukassa ja pikkasen pihalla kaikesta.. Mutta jos joku osasi näyttää rakkautensa, niin Erkki. Tosin se osasi näyttää myös sen, kun hermo paloi luisessa pääkopassa..  '
Vuosien myötä opin lukemaan Erkin mietteitä sen katseesta, joten tiesin jo illalla mitä Erkkikin tiesi.. Kuolema tulisi erottamaan meidät ihan pian..

Erkki eli hetkessä
 ja mä olen jumalattoman kiitollinen siitä mitä rohkeutta sen eläimen kanssa eläminen on minulle antanut.. Ja jos mä mitään tästä matkasta olen oppinut niin sen etten mä siitä koskaan tule tinkimään vaikka kuinka jostain olisi tyhmää tai typerää tehdä asioita vastoin yleistä mielipidettä
... Koskaan ei ole typerää rakastaa vaikka kohteena olisikin vain hassu ja voimakas pässi.. Se pässi oli meidän laumamme johtaja.. se pässi oli minun sydämeni sankari ja minun on niin ikävä

Reikä aidassa

... Reikä aidassa... siis joo, sattuuhan semmosta vanhassa maalaispihassa...

Olimme tänään mieheni kanssa pitkästä aikaa molemmat töissä yhtäaikaa ja kun tulimme takaisin saareen oli vähän tunnetta pinnassa.

Lammasaitauksien välissä olevassa aidassa oli yhdessä nurkassa "vuoto" mutta kun lammas on luonteeltaan utelias säätäjä niin tuskin on mennyt aikaakaan kun siitä on tunkenut itsensä läpi uuhi poikineen.
                 On Erkillä ollut taas riemua kun emännät ovat saapuneet peppuineen vierailulle eikä ihmisiä ole ollut esiliinoina, ei sillä että minusta siinä hommassa mitään haittaa olisikaan. Onhan todisteena ymmärtämättömyydestäni kaksi suloista karitsaa

Molemmat uuhet imettävät edelleen, joten nyt vain toivotaan että se on riittänyt ehkäisyksi, sillä vaikea on uskoa etteikö Erkki olisi temppujaan esitellyt.




Milja alkaa selvästi vieroittamaan karitsojaan, se ei enää huutele jos karitsa on liian kaukana, tokkopa välillä edes vastaa karitsojensa huuteluun, ruoka itselle kiinnostaa paljosti enemmän.

Otto alkaa jollain tasolla ymmärtää erilaisuutensa mammaansa ja siskoonsa verraten ja on parina viime päivänä hakeutunut Erkin seuraan. Erkki suhtautuu pikkupoikaansa herkän suopeasti muttei laske ihan jaloille.

Otto röyhistelee iskälle

Äijillä on ollut hauskaa poikapainia yhdessä ja Otto on innostunut hienoihin hyppyihin ja loikkiin elvistelellessään taitojaan vanhemmalle pässille. Erkin tapa katsoa Ottoa on kaunis ja hellä.

Voi tuota hellyyttä silmissä

Aamua

Meri on kuin timanttia tuossa ikkunan edessä auringon säteillessä siihen. Tupa on vielä hiljainen lasten nukkuessa aitassa kavereineen. Mulla on vielä vapaa ennen työputken alkamista. Joten hetki minulle, kahville ja koneella istumiselle. Tämä kesä on jo nyt ollut meille hieno, lasten loma, Eevin uintikisat, kahdet karitsoinnit ja terveet lampaat ja siirtyminen saareen.

Tytöt tutustuu, Hilla ja Peppi

Pojat, Otto ja Eemeli

Kaksi isompaa karitsaa on aika rauhallisia jo, syöminen ja mamma vaan kiinnostaa. Milja imettää tissimaakareita vielä hörppymeiningillä, mutta jos karitsa katoaa ja huutelee ei Milja paljon päätään puskasta sen takia nosta.

Tissimaakarit rannassa

Milja itse on tällä hetkellä porukan hankalin lammas, lisäksi että se on teinimamma se on myös uhmaikäinen yksi vuotias. Selvästi se tietää sääntöjä mutta peppukeikkuen menee sinne minne ei saisi eikä tule pois tai menee heti kohta takaisin kiellettyyn paikkaan. Sen kanssa menee joskus niin hermo ja lapsetkin hermostuu kun Milja ei kuulemma tottele.

rasavilli mamma-Milja

Erkistä tullut ihan lälly, kun sen tahdon tietää ja vähän myötäilee niin se on lampaista helpoin koska se liikkuu narukaulassa ja on aina siis siellä missä toivotaankin. Eilenkin kävimme vain Erkki mukanamme metsässä saattamassa lapsia vastarannan mökille niin Erkki oli ylenylpeä ja tyytyväinen ollessaan kävelyllä lapsilauman kanssa. Tosin retkemme käänsi ympäri metsässä ollut käärme.

Riina ja Erkki

Vähänks osaan olla söpö

Sitäkö tää on?

Mut nää pikkuiset, vahinkolapset, ylimääräiset jne, Tuolla ne kirmaavat pitkin pihaa pitkiä aikoja, nauttivat toisistaan ja vapaudesta. Lopulta kun väsy iskee ne käyvät Lyylin tissillä ja asettuvat vierekkäin lepäilemään lähelle äitiään.
Niiden juoksemista, riekkumista, paikallaan pomppimista ja toistensa töhnimistä on lupsakkaa katsella. Huippureippaita karitsoja, Peppi ja Eemeli.

Mutta nyt, lasten kanssa veneretkelle vastasaaren laguuniin.. 

                  Ihana kesä... Ihana meri... Ihana elämä...

Meidän Strömssö

No joo.. Kai mun täytys jotain lisääntymisestä ymmärtää, mut... Jos mä olen ollut narun toisessa päässä tammikuussa ja Erkki on siinä toisessa päässä astunu Lyylin ni vaikee sitä on mitenkään mun selittää.. Eikä itkukaan siinä auttanu..

Lyyli synnytti 26.6 Juhannus sunnuntaiaamuna kaks tervettä pikimustaa karitsaa. Ennenkuin ehdin paikalle oli "Peppi" jo jaloillaan ja täpäkkänä.

Siinä ehdittiin jo riemuita juhlakansan kanssa syntynyttä tyttöä, kunnes Lyyli heitti parin pyörähdyksen jälkeen itsensä kyljelleen seinää vasten ja alkoi puhista seuraavaa ponnistusta. Siinä vaiheessa kun harmaa möntti näkyi pepusta Lyyli nousikin seisaalleen ja alkoi hoitaa ykköskaritsaansa.

Siinä vaiheessa kun harmaa möntti näkyi pepusta Lyyli nousikin seisaalleen ja alkoi hoitaa ykköskaritsaansa.

En tiedä miten homman kuuluu edetä, mutta en uskaltanut jättää karitsaa itsekseen maahan tippumaan vaan vedin ällösti liikkuvan limakasan ulos.
 Putsasin karitsan suun limasta ja uutterasti onnellisen oloinen emo teki loput. Ja noin 10min mun avustuksesta tämä harmaa möntti oli muuttunut jaloillaan hoippuvaksi pikkuihmeeksi. Siinä meidän silmien edessä oli maailmaan syntynyt "Eemeli" valkoisine etutöyhtöineen.

Karitsat ovat hellyyttäviä, mutta kaikken hellyyttävintä on kuulla miten Lyyli poikasilleen määkii ja miten onnellisen oloinen se on niitä pestessään ja niiden turvallisuudesta huolehtiessaan. Lyyli on niin ansainnut nämä pikkuiset ja tämän tosiasian kanssa me kävimme klo 04:n jälkeen nukkumaan..

Meillä on nyt yhtäkkiä "kesälampaita" jo 7!

Matkustelua

Ollaan oltu saaressa nyt viikon verran. Auto-ja venematka jännitti meitä matkanjärjestäjiä aikalailla etukäteen.

Autoon meneminen herkkujen avulla meni aika kivuttomasti lopulta, ainoastaan Lyyliä täytyi hypyssä puolipakottaa eli käytännössä nostaa.
Erkin tapa reagoida kaikkeen jännittävään on  hyvin uroksekas, selkään vaan niin ei tarvitse murehtia, niinpä se yritti astua kaikkea mikä liikkui. Matkan puolivälissä Riina siirtyi takakonttiin jäähdyttelijäksi, mikä tuottikin levollisuutta heti. On käsittämätöntä miten Erkki suhtautuu Riinan ja miten Riinan ystävälliset mutta toruvat kommentit " Älä Erkki viiti, Erkki sä et nyt osaa .." uppoavat Erkkiin heti ja Erkki muuttuu rakkautta kerjääväksi pikkukaritsaksi.



Veneeseen meno meni jos vieläkin mallikkaammin, aivan kuin Erkki olisi halunnutkin sinne. Ja Lyyli taas meni mielellään sinne missä havaitsi olevan ruokatarjoilua. Pienet karitsat nostettíin sylissä, joten Miljahan taas suorastaan juoksi lastensa turvaksi. Ainoa homma oli vahtia, ettei kenenkään keppijalat mene veneen ja laiturin väliin.

Jeee! Kivaa!!

Niin me sitten matkattiin Erkki ja Lyyli kirsut kohti tuulta, korvat lepattaen.
 Mä uskon että Erkki nautti merimatkasta, siltä se ainakin näytti.

Kokeneet veneilijät, oman saaren ranta on jo taustalla

Eevi turvasti pienten veneilyä

Lyyli nautti "risteilyn" seisovastapöydästä

Koko lauma kulkee saunapolkua pitkin kohti kesäkotia

Tästä se meidän lomailu voi alkaa

Rollomuistoja

Tätä on aivan ihana kirjoittaa ja ajatella monista asioista ja tapahtumista että miten sen tänne kirjoittaisi. Mutta kun elämä on niin hektistä niin ei sitä aikaa tähän istumiselle niin vaan löydykkään.

Lupasin Eeville että tallennan tänne muistojamme Oulun Rollokisoista. Mutta parhaat muistot taitavat olla Eevin omassa pienessä mielessä. Enkä tiedä mistä kertoisin, kertoisinko siitä kuinka minua itketti katsellessani Eevin jännittyneitä, lähes harmaaksi kivettyneitä kasvoja ennen ensimmäistä starttia.
 Vai kertoisinko miten jännitys lopulta laukesi syliin tulleisiin oksennuksiin. Kertoisinko niistä kolmessa uinnissa yhteensä 6s. parannetuista ajoista ja siitä miten iloiselta Eevi aina näytti noustessaan altaasta. 
Sen haluaisin kertoa että Eevin 100m vapaauinti aika on ikästensä tyttöjen Suomen 28 paras aika ja että Eevi ansaitsi sijoituksensa parantamalla tiukassa paikassa aikaansa 4.1s. 

Selkäuinnin veto

Senkin haluaisin kertoa, miten äärettömän ylpeitä  olemme Eevin ennenkaikkea rohkeudesta mennä keräilypenkille ihan yksin istumaan, asetella lähes kymmeniä kertoja laseja silmiä vasten ja kävellä kohti haastetta, starttipallia ja tehdä hieno uintisuoritus kerta toisensa jälkeen. Olen mykistynyt siitä miten Eevi kasaa itsensä jännityksestä niin hienoihin suorituksiin.

Eevi odottaa keräilyssä starttiaan ja seurakaveri venyttelee samaanaikaan lasintakana..

Ja senkin haluaisin vielä kertoa että vaikka uinti on vahvasti yksilölaji niin meillä on ollut onni päästä pieneen mutta joukkuehengeltään suureen seuraan.

Oulun reissunkin teimme yhdessä toisen perheen kanssa ja niitä yhdessä koettuja hetkiä niin altaan reunalla kuin hotellissa tai shoppaillessa tulleita muistoja on hauska yhdessä nauraa vielä monta monta kertaa.

Rollon matkapäiväkirja2011

Matkalla Ouluun ja Rolloihin. Rollot ovat 10-12v. uimareiden kisat, jonne pääsee vain aikarajat alittamalla, joten arvostamme korkealle Eevin uintitaitavuuden, ei Rolloihin niin vain mennä kisaamaan. Eikä Kotkasta matka Ouluun muutenkaan mene ihan tosta vaan. Olkoon tämä minun kiitokseni Eeville siitä että nopeudellaan mahdollisti meille tämän todennäköisesti ikimuistoisen kisamatkan, josta koitan saada muistot tänne sivulle talteen.

Sää on ollut helteinen, niin vielä tänääkin matkustuspäivänä.  Aamulla kello oli meillä aikuisilla soimassa jo kuudelta ja tunnelma oli heti aamusta kireä. Miehen avatessa aamulla jääkaappia lensi tazza-kaakaopullo lattialle lennättäen kaakaot sekä hänen matkashortseilleen että keittiön kattoon. Tunnelmakin nousi heti sinne kattoon siinä samalla, aika hiljasta piteli kahvipöydässä.
Ihmettelen sitä, että vaikka me olemme suht kokeneita paikanvaihtajia niin aina vain pakkamiset ja aikataulussa pysyminen saa hermot pintaan koko porukalla. Siinä vaiheessa kun pitäisi istua jo autossa etsitään vielä yhden matkalaisen rahapussia eikä kennelläkään ole enää käsitystä mitä tavaroita on matkassa ja että esimerkiksi pakkaseen jäähtymään laitetut matkajuomat ovat edelleen siellä pakkasessa.

Etupenkin matkustaja

Takapenkin lepäilijä

Olemme ohittaneet vasta Kouvolan joten matkastamme tulee varmasti pitkä. Perillä on tuolla jossain.

Korkojen kera

Päivä on mennyt edelleen kipsutellessa korkkareilla. Mies sanoo että näyttää hullulta kun on maalaisvaatteet ja korkokengät ja onneksi ei ole käynyt alkuperäiskansaa kai niillä olisi ollut kaupunkilaisrouvan tyylissä pokan pitämistä.

"retro-Lyyli"

Vanhanajan Erkki

Tämä talo ei ole osa minun historiaani eikä muistojani. Mietin paljon asioita miten täällä on toimittu ja mitkä asiat ovat entisille ihmisille tuottaneet iloa tai olleet tärkeitä.
Talon sisustukseen emme ole milläänlailla puuttuneet, jollei sitten oteta laskuihin uutta vahakangasta pöydällä. Silti sitä aistii monella tasolla menneisyyttä,  kaikki siitä kuitenkin muistuttaa.
 Talon entinen emäntä on ilmeisesti ollut tarkka ja jämpi, mitään talossa ei ole enempää tai varastossa kuin mitä tarvitsee. Lakanoita ja pyyhkeitä on vain vaihtamiseksi asti, eikä astioitakaan ole kuin ne mitä itsen ja vieraiden ruokkimiseen on tarvittu. Kupit ja kipot ovat useimmat kierrätettyjä. Olen niin ihaillut tavaran vähyyttä ja selkeyttä kaapeissa kun itse on tottunut kuluttamaan ja ostelemaan.

Yhtenä päivänä huomasin kesken tiskauksen peseväni becel-laatikkoa, ei ollenkaan tyypillistä minua. En edes saaressa jemmaile rasioita tai muita purkkeja. Tämä taloko pisti alitajuntani sopeutumaan talon tapoihin, voiko talo viestiä tai olenko jo niin sisällä talon tavoissa?
                                             Eilen illalla tytöt alkoivat yhtäkkiä viivaamaan omia pituuksiaan oven pieleen, mistä sekin ajatus ykskaks tuli?

Mä uskon talonhenkeen, että voi aistia ilmapiiriä ja tunnelmaa. Joissakin taloissa on hyvä ja lämmin toisissa hyvinkin viileää ja epäkodikasta. Saarea minä rakastan juuri siksi että tiedän talon tykkäävän minusta, olen aistinut sen monasti ja uskon että siinä talossa on henkiä joille minä olen tärkeä. Mutta siitä joskus enemmän.

Tätä taloa minä edelleen kuuntelen ja koitan ymmärtää haluaako se minut, voisiko meille syntyä yhteistä historiaa? Sitä  en vielä todellakaan tiedä, mutta sen tiedän, että me viihdymme täällä vaikkei sisutus ole todellakaan lapsiperheelle suunniteltu.

kantapää ja pässinpää

Kantapääni on ollut jo pari kuukautta kipeä, välillä vähemmän ja aika usein enemmän. Olen panostanut parantumiseen venyttelemällä, miettimällä mihin jumppiin kannattaa mennä, kantapehmusteilla ja uusituilla jumppakengillä.
Mokoma kantapää on invalidisoinut aikalailla, eikä kumisaapaskävely ole ainakaan paremmaksi ollut.

Lomaloppui maanantaina ja lupasin olla saunottajana iltavuorossa, en yhtään ajatellut miten kipeää saappaiden kanssa työillasta voikaan tulla, siinä invalidisoitui yläpääkin mikä ei tehnyt työssäolosta helppoa.'
Tiistaina kävin lopulta lääkärillä ja sain kantapäähän kortisoni-piikin ja määräyksen lepuuttaa jalkaa tai käyttää kenkiä joissa on korkeampi korko. Kantapäässä on kantakalvon tulehdus, kuulemma pitkällinen piina, joten olen nyt tosissani koittanut toimia erilaisten hoito-ohjeiden mukaan.

Heti kun sairauslomani selvisi, pakkasimme yhteistuumin kapsakkimme kaupunkikodissa ja palaisimme lampaiden tykö. Täällä aurinkokin on kuumempi, liekö pellot jo hehkuttavat. On meillä lampaiden kanssa täällä niin hyvä.

Ja tämän päivän olen kipsuttanut hyvälestisissä korkkareissa pihalla ja navetalla, eikä yhtään ole sattunut. Tosin popsin 3x600 buranaa, mutta pääasia ettei satu. Joka askeleen tarpeellisuuden mietin, mä haluan liikkua kivutta, eikä metsäänkään mennä ilman saappaita. Maaseutu ja saappaat vaan kuuluvat yhteen.