Viivähdys Kotirannassa

Olen miettinyt tätä jo vähän aikaa.

 Elämä kulkee eteenpäin ja antaa näköjään aina vain enemmän. Kun aikanaan aloin bloggailemaan, minulla oli saari ja siellä kaksi lammasta.
                                Aivan hurmaavaa elämää

.
Siitä on paljon muuttunut, lampaita toki on edelleen 5 ja saarikin odottaa kävijäänsä, mutta elämä on siirtynyt pysyvästi maalle ja vanhaan paljon kunnostusta vaativaan hirsitaloon ja eläimiäkin on tullut sopivassa määrin lisää.

Taitaa olla aika "parannella" blogin otsikkoa meitä kuvaavammaksi ja tajusin että minulla on ihan liki jotain niin kaunista että miksi en käyttäisi sitä. - Kotiranta!

Minne  sitä peni ihminen maailman myrskyistä haluaisikaan päätyä kuin tuulen suojaisaan Kotirantaan ;)

 Siltikin tuo Erkin kuva sydän nenineen tulee olemaan aina ensimmäinen  ja rakkain kuva.

Siitähän tämä kaikki aikanaan alkoi! :)

Syypää sun ikävään....

Elikkä siis TERVETULOA lukijani jatkossa  Viivähämään hetki Kotirannassa !! ;)

Kynttilänvalossa

Tuuli on ollut parina viime päivänä ollut aika hurja, saaressakin on puu kaatunut aitan päälle muttei onneksi aitan katosta sisään..
Tuuli ei kuitenkaan ole yltänyt minun sisälleni, mieleni on kuin tyyni vesi, ajatukset seisovat paikoillaan ja pyörivät tyhjää.. Erkin jälkeistä elämää on vaikea hahmottaa, samalla kuitenkin mietin kaiken tarkoitusta ja sitä että pitäisikö minun nähdä jotain seuraavaa tai huomaanko varmasti sen kun aika on sopiva?

Erkki tuli työstämään veljeni kuoleman jälkeistä surua, täyttäen sen tyhjyyden suht suuresti.. Se rakkaus vei eikä vikissyt.. Kyllä mä oikeasti luulin silloin kun Erkki olisi pitänyt kesälammasajan jälkeen palauttaa että, se olisi ollut mahdollista, mutta viime päivinä olen useaan kertaan löytänyt itseni muistelemasta sitä auton rinnalla juoksevaa pikkupoikaa.. En mä ennen sitä ollut tajunnut miten me kuuluttiin yhteen, en ennenkuin siinä vaiheessa kun olisi pitänyt erota.. Uuhesta ja toisesta karitsasta kykenin eroamaan, mutta ero Erkistä ei ollutkaan mahdollista. Ei, ei ennenkuin nyt..


Erkin haudan päällä roikkuu puussa lyhty, olemme pitäneet siinä kynttilää palamassa parina yönä.. Hauta on metsän reunassa, joten kynttilän valo valaisee pitkälle pimeyteen.. En tiedä kuka on oivaltanut viedä kuolleiden muistoksi kynttilöitä aikanaan, enkä muista onko kynttilä koskaan antanut niin suurta lohtua kuin nyt se siellä syksyisessä metsänpimeydessä antaa.. Valo on täydellisen kaunis..

Olen käynyt päivittäin myös elävien lampaiden, kuten heitä nyt olen nimittänyt, luona.. Siellä kaikki on ennallaan eikä mikään kuitenkaan ole niinkuin ennen.
Erkin jälkeen jäi niin paljon rakkautta annettavaksi että oikein säälittää seuraaava uhri, joka saa sen tunnemyrskyn taakakseen. Erkki rakasti olla lähellä, liki, huomionkeskipisteenä. Kukaan muista lampaista ei ole samanlainen, nämä ovat paljon arempia ja itsellisempiä. Ehkä siihen tulee nyt muutos.

 Odotan kovasti että sää kuivaisi ja pääsisimme lammasneitojen kanssa metsäretkelle, silloin sen oikein näkisi millainen lauma me nyt olemmekaan, kun ei ole yhtä hönksää narussa.. Mä niin kaipaan just nyt niitä yhteisiä metsäretkiä, voitas vaan olla yhdessä

Viimeinen kuva Erkistä, huonolla asetuksella sekin,,,

Tämä on tämmöistä ajatuksenvirtaa vailla suurempaa suuntaa joten taitaa olla parempi päättää se tähän ja sanoa vain, että mulla vaan on niin ikävä vaikka kuinka koitan olla reipas.. Mulla on niin ikävä!!

Reikä aidassa

... Reikä aidassa... siis joo, sattuuhan semmosta vanhassa maalaispihassa...

Olimme tänään mieheni kanssa pitkästä aikaa molemmat töissä yhtäaikaa ja kun tulimme takaisin saareen oli vähän tunnetta pinnassa.

Lammasaitauksien välissä olevassa aidassa oli yhdessä nurkassa "vuoto" mutta kun lammas on luonteeltaan utelias säätäjä niin tuskin on mennyt aikaakaan kun siitä on tunkenut itsensä läpi uuhi poikineen.
                 On Erkillä ollut taas riemua kun emännät ovat saapuneet peppuineen vierailulle eikä ihmisiä ole ollut esiliinoina, ei sillä että minusta siinä hommassa mitään haittaa olisikaan. Onhan todisteena ymmärtämättömyydestäni kaksi suloista karitsaa

Molemmat uuhet imettävät edelleen, joten nyt vain toivotaan että se on riittänyt ehkäisyksi, sillä vaikea on uskoa etteikö Erkki olisi temppujaan esitellyt.




Milja alkaa selvästi vieroittamaan karitsojaan, se ei enää huutele jos karitsa on liian kaukana, tokkopa välillä edes vastaa karitsojensa huuteluun, ruoka itselle kiinnostaa paljosti enemmän.

Otto alkaa jollain tasolla ymmärtää erilaisuutensa mammaansa ja siskoonsa verraten ja on parina viime päivänä hakeutunut Erkin seuraan. Erkki suhtautuu pikkupoikaansa herkän suopeasti muttei laske ihan jaloille.

Otto röyhistelee iskälle

Äijillä on ollut hauskaa poikapainia yhdessä ja Otto on innostunut hienoihin hyppyihin ja loikkiin elvistelellessään taitojaan vanhemmalle pässille. Erkin tapa katsoa Ottoa on kaunis ja hellä.

Voi tuota hellyyttä silmissä