lauantai 4. helmikuuta 2012

Haaveita ja pakkomiellettä

Tällä hetkellä me asumme vielä vakituisesti  "kaupunkikodissa" emmekä lampaiden ja kanojen kanssa ympäri vuoden samassa pihapiirissä..

Meillä itsellämme on selkeä käsitys tulevasta pihapiiristämme, missä saisimme elää lähellä luontoa ympärivuoden emmekä vain kesäisin..
Kaikki on jo niin lähellä muttei kuitenkaan millään tavoin selvää..

Kannan sydänalassani suurta vastuuta siitä talosta ja annan aikaani ja energiaani talon huoltamiseen näinä raskaina pakkaspäivinä, mutta silti naurankin että olen  vakavassa huoltosuhteessa taloon johon minulla ei ole kuin kummallinen velvollisuus menneitä ihmisiä kohtaan, mutta mitään en omista..
            Mutta vaikken mitään sieltä omista, äärettömän paljon olen saannut, mahdollistihan talon entinen isäntä meille ottaa lampaat vakituisiksi perheenjäseniksi eikä vain kesäkavereiksi..

Paljon olen miettinyt sitä miten paljon haaveestaan saa puhua ääneen, onko se edelleen totta että mitä toivoo se pitää olla ääneen sanomatta jotta toive toteutuu??
Että jos oikein hartaasti toivoo ja välillä sanoo sen ääneenkin oman kodin ja perheen ulkopuolella niin sekö ei toteutuisikaan?
Ja on kai se niinkin että haaveidenkin eteen saa tehdä töitä, uhrata aikaa ja todennäköisesti vielä enemmän rahaa että unelmasta tulee totta?

Mutta silti kovasti toivon ja asioitani lähes mustavalkoisesti läpi ajan mieheni kanssa, jotta yhteisestä tavoitteesta tulisi meidän arkeamme


"he kulkivat toistensa olkaan nojaten...



sä luulit ei tällaista paikkaa olekaan


missä päänsä voi toisen syliin upottaa


on ylhäällä kotka vain taustanaan avaruus


kuin holvikirkko se lammen katoksi kaareutuu"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Olen mielissäni kommentistasi.
Kiitos ja tulethan taas takaisinkin ;)