Häpeä

 

Ostin uuden kalenterin vuodelle 2022.

Sen kannessa lukee "life planner twenty 22"

ja sen myötä oli selvää, että  otsakkeeni olisi:

 Unelmat

.

Mutta!

Kuitenkin  unelmien edessä onkin portti, jossa lukee: 

Häpeä

Sekö olisi avattava.

jotta unelmat saavat luvan olla oikeita ja tulla näkyviksi

Omituista.

Eihän kaikkiin haaveisiin edes liity häpeän stigmaa,

 mutta minun edessäni se näköjään on

Saaren kohdalla olen sanonut sanoja,

 joita ei enää sanomattomaksi saa, 

puhunut myrskyn lailla, ollut hyökkäävä. 

Toisaalta, 

jos nyt katson matkaa taaksepäin,

 ilmeisesti ilman sitä draamaa

 ja tunnekuohua en nyt omistaisi saarta. 

Kova hinta silti 

Voiko häpeästä kasvaa ulos, siis myöntämättä sitä?

Onko häpeä unelmien onnistumisen este?

Kuka lopulta syntien määrän mittaa?

Toissa kesänä elin saaren yhtä hauskinta sattumusten iltaa;

 Naapurissa yllätyshäät, ystäviä, 

viiniä ja hämäryyttä.

Huoleton, ihana ilta.

 Päivällä oli julkaistu Erika Vikmanin syntisten pöytä,

 kuuntelimme sitä juomalauluna,

 minä olin se " perintönsä juhlineita:-tyyppi.

Sain saaren osaperintönä, 

mutta taivallus siitä rakennelmasta 

yksin omistajaksi oli raskas,  kipeä ja kuluttava. 

Häpeällinen. 

Tyylitön

Silti nyt

 kun olen yksin tai turvallisessa seurassa,

 olen pakahduttavan onnellinen. 

Nordean kuukausilainan ja kipujeni myötä unelmaani 

ylpeydellä maksava

"Perintönsä juhlijana" 

ilolla ja nöyryydellä unelma elämässä kiinni

Tässä kohdin on vielä manterelaisille lisättävä, ettenhän mä kokonaista saarta omista

 vain pienen rakkaan pläntin siellä :) 

mutta kun saarelaiset menee saareen eikä mökille taikka taloon..

 

Näkyväksi kirjoitettu unelma

 Kaivoin tämän blogin esiin. 

 Taukoon on ollut syynsä,

 olen oppinut että kirjoitetuilla sanoilla on suurempi arvo kuin sanotuilla sanoilla. 

Että tapani kirjoittaa, ajatella, 

on helppoa ymmärtää väärin. Tahattomastikin.

Toisaalta toden ja mielikuvituksen rajapinta houkuttaa raapimaan rajattomuutta.

Jokaisella ihmisellä täytyy olla unelmia jaksaakseen.

Eikös?

Minum omani on

 unelma elää omassa saaressa.

Se elämä ei nyt ole mahdollinen monestakaan syystä, 

mutta koska minulla on tämä 

sisäinen saarennaisen alterego, 

päätin,

 nyt on viimein aika antaa

 sille naiselle oma tila hengittää itseään eloon.

Mihin tämä polku vie, en tiedä. 

Toisaalta,

polkuhan on se, 

mitä kuljetaan turvallisesti edestakaisin, 

vanhoihin askelpainaumiin tallaten. 

Tutusti ja rakkaudella. 

Annan  sisäiselle maailmalle luvan näyttäytyä, 

häpeämättömästi 

 uudenkulman myötä tämän blogin elävänä pitämiseen.

Olla minä. 

Rakastaa sanoja. 

Rakastaa tunteita, ihan jokaista.

Puen unelmaani  päälle.

 Kuin vanhaa virittynyttä mamman villatakkia, 

jossa tuoksuu samaan aikaan savu 

ja vanhan talon tuttuus.

Kirjoittaa unelmaa todeksi. 

Näkyväksi.

 Katsoen sen reikiä ja kuluneisuutta ihaillen. 

Vedän sitä paikoilleen aristellen, kehtaako tätä kuitenkaan julkisesti näyttää.  

Nolokin, joo,

 mutta niin itselle sopiva, 

ei tätä kehtaisi toisellekaan antaa. 

Niin on minun näköiseni.

Siihen on kudottu vuosien värit, 

kivut ja ilot

 

Miksen siis sanoisi sitä ääneenkin? 

Miksen näyttäisi millaista unelmaa kannan mukanani?

Antaisi lupaa itselleni.

Minulla on unelma. 
Elämä omassa saaressa.

Ihan omassa talossa.

Juurillani.

Maa sirisee jo jalkojen alla.

Olenhan polullani ...

Hymyilyttää

Sinun kanssasi saan kiljua riemusta

Ajatus sinusta

nostaa hymyn huulille,

saa sielun läikkymään viinin lailla.

Ystävyydessämme
 olen näkyvä ihan itsenäni,
Eikä läsnäolollani ole hintalappua.

Saan olla, kuulua,
ja koskettaa.

Eihän sanoja aina tarvita,
mutta tässä kohtaa ne kiljuvat riemua.

Ystävyytesi on minun iloni,
 se tekee huomisen odottamisesta hauskempaa.

Sinun myötäsi tavoitan itseni paremman puolen;
 on helpompaa valita hyvin.

Eihän sanoja aina tarvita,
mutta haluan sinun tietävän,
  on hauskempaa vierelläsi
 tätä elämää taivaltaa.

Sinun kanssasi saan kiljua riemusta
 tai kipujeni mustimmatkin möykyt
pienemmiksi möyhiä

Ja ihan eniten parasta on;
että se oot just sinä!
Mun ystävä

Ikävä

Luulin aina että lähtisin ensin.

Minun sairauksistani oli tullut meidän sairautemme. 

Enkä vuosiin ole enää erottanut mihin minä lopun

 ja mistä sinä alat.

Nyt yhtäkkiä sinua ei enää sängyssämme ole,

 enkä kuule hiljaista hengitystäsi vierelläni.

Puolet meistä on poissa.

En  tiennyt että tyhjyys on näin tyhjää.

Niin pohjatonta.

Ettei enää ole mitään mitä koskettaa.

Ihmisen puhe ei löydä sieluuni,

 se on vain ääntä,

sanoja, joita koitan ymmärtää.

Lohdutukset ovat kuin voita kuivan leivän päällä, 

 eivät ne löydä kipuni luo.

Ikävästä on tullut uusi viikonpäivä,

 eikä se erota lauantaista maanantaina. 

Lupaa kysymättä se astuu jopa tv;n eteen

 enkä kykene sen läpi seuraamaan 

ennen niin ajantajun vievää urheiluakaan.

Ruuasta se vei maut ja öistä unet.

Eikä yksikään kyynel ole kipuani puuduttanut 

vaikka rakkaani,

 jokaisen kohdalla olen totisesti niin toivonut.

Saan paljon puheluita.

 Jutellessa saan kertoa päivän kuulumiseni, 

nekin, joita ei ole tapahtunut.

 Lapsien äänissä kaikuu sinun sointusi ja elävyytesi,

 kuitenkin niistä puuttuu se pilke 

 joka kertoi sinun olevan vain minun, 

Jäin tänne.

 Älä silti ikinä erehdy luulemaan

että se oli vapaaehtoista.

edit. lisäys
Rakastan kirjoittamista ja tunteiden poispurkamista, tämä tarina ei ole omakohtainen vaan sivusta seurattua tunteenpurkamista.

Hyvää Syntymäpäivää rakas ja oma Suomi

Olen nähnyt millainen elinikäinen kuoppa jää ihoon sirpaleesta,

haavan kipua en kykene kuvittelemaan.

Olen kuullut sen hiljaisuuden
mitä veteraani kantaa mukana

 kun luoti ei osunutkaan itseen,

 vaan siihen kaveriin vierellä.

Sitä hiljaisuutta en sanoilla kykene täyttämään

Olen kuullut Kolikkoimäen tytön laulavan

 "Laps` olen Karjalan" laulua.

 Kuinka nopeasti sitä koti jäikin rajantaa

 kun käsi äidin kädessä piti vieraissa kulkea.

Pystyin vain laulamaan mukana,

 sitä koti-ikävän tuskaa on vaikea käsittää.

  Jos sisu, urheus

ja sitkeys eivät olisi olleet entisten ihmisen luonnetta

ja suomalaisuutta

en olisi tässä katsomassa itsenäisen Suomen uutta auringonnousua.

En puhuisi ehkä tätä kieltä,
 en ihmettelisi näitä sanoja 

tai nukkuisi turvassa tässä talossa.

Heidän vahvuutensa antoi minulle turvallisen maan

 ja kodin, jossa haahuilla kohti omia unelmia.

Voin olla vain määrättömän suurista uhrauksista 

nöyrän kiitollinen

  ja luvata; En aio unohtaa!

Kuvassa; Aatu Kanninen,
Suomalainen sotilas ja kersantti 2019

Myrsky

Vesi seisoo paikoillaan,

 sen jokainen pisara on jähmettynyt, 

haisee jo ummehtuneelta,

 vaikka kuinka koitat varpailla loiskuttaa pintaa rikki.

Pieni aalto osuu vihdoin  rantaan,

 toinen, 

kolmas onkin jo isompi.

Aallot alkavat hioa kivien pintaa,

 irroittavat pinttynyttä likaa,

 sameuttavat hetkeksi veden niin, 

ettet pohjaa pysty näkemään.

Olet kerännyt kaiken myrskyn tieltä,

 tätähän sinä olet odottanut jo kauan, 

hymyilet katse kohti taivaankantta.

- Tule myrskyni, 

sinuun minä olen valmistautunut, 

pohjani on kestävä, perustani kunnossa.

Luulet olevasi minua vahvempi, 

silti lopulta 

se olen minä, joka jälkesi korjaa .

Otatko jotain pois, 

annatko tilalle uutta?

 Kun aurinko viimein valaisee pimeytesi pois

 näen mihin voimasi riitti.

Kirkkaalla rannalla on taas hyvä olla, 

vesi liikkuu,

 heijastaa. 

On aika nostaa katse kohti aurinkoa,

 kiittää.

Rikki oleminen on ihan ok

Elämä on täynnä iloa, onnea, 

hehkua,

 onnistumista 

Huomisen saavutuksista unelmoimista.

Kaikki on hyvin, 

aamukahvi on mahdollisuuksilla maustettu.

Elämä on kaunis, valoa täynnä

Valo ihmisen sisällä useinkin vastavoimaa pimeydelle, 

surulle, kivulle, menetykselle, häpeälle.

Sille,

Kuinka ihminen selviää,

 vaikka on antanut kuolemalle rakkaimpansa, 

 syynsä hengittää.

Kuinka repivän eron keskellä jaksaa viedä aamulla lapsensa päiväkotiin,

 pyydellä anteeksi hoitajalta taas kerran puuttuvia kurahousuja

Kuinka ihminen selviää,

vaikka rakasti ja halusi koko sielullaan, 

kehollaan,

 vaihtoi hiusväriä,

 harrasti kaukana mukavuusalueestaan uutta lajia,

 eikä silti kelvannut, 

 ei ollut se oikea.

Kuinka ihminen selviää,

 vaikka sairaus ottaa kropan luvatta haltuunsa, 

hyökkää sisältäpäin,

 runnoo tornadon lailla

 ja lopulta jättää torson sohvanpohjalle kivun yksinäisyyteen.
Kuinka pieni ihminen suostuu heräämään aamulla kouluun,
toivoen, että välitunnilla häntä ei häpäistä,
tallota.
Olisiko tänään se päivä,
 jolloin hän  voisi katsella ystävää silmiin
 tiiliseinän suojan sijasta.

Ja kuinka kaunis onkaan hän

 joka oman kipusi kippurassa istahtaa viereesi, 

kysyy; "kuinka sä voit?"

Silloin tiedät,

että rinnallasi on elämän rintamaveli,
hoitavasydän

 joka ei sinua jätä,

 eikä vastustajaa pelkää.
Hän, joka on tietää miten tuska sattuu.

Silloin tiedät olevasi turvassa,
 risanakin.
Enää et ole yksin.

Kuinka kaiken tuskan jälkeen
ihminen voikaan olla niin kaunis.

Varjoja vasten säröjen reunoista 

valo  sädehtii tuhansin spektrein

antaen maailmalle käsityksen rakkauden taikavoimasta.

Sielussa on voimaa ja tahtoa,
 jota ei voi vaattein peitellä.

Miten ihmeellinen  ja sitkeä onkaan ihminen. 

Miten kaiken sen sietämättömyyden jälkeen

 huomaa tuntevansa uudelleen rakkautta,

 halua ja innostumista. 

Kuinka ihminen taas uskaltaa unelmoida, 

nauttia hetkestä,

 olla uuden edessä luottavaisen aseeton.

Jonain päivänä sinä olet se,
- ex-risa, 

jolla on inhimmillisyyttä pysähtyä, 

rohkeutta,

 uskoa ihmiseen.
Kykyä sanoa ne oikeat sanat.
Sinun ei tarvitse peittää tunnetta toisella,
 vaan uskallat katsoa kohti.
 Et pakene viereltä,
 vaikka hänen säröjensä raoista
näkyykin juuri nyt vain pimeyden kauhua.

Ole menneisyytesi arvoinen, 

se teki sinusta sinut.
Ainutkertaisen ihmisen.
Juuri sinut,
ei yhtään vähempää.

Ja elämä on taas
niin kaunis,
 arvokas

valoa tulvillaan

Hänen kanssaan

Hänen kanssaan ei tuomioita jaeta.

Lämmin läsnäolo kuittaa jokaisen syyllisyyden, 

epäonnistumisen ja risaisuuden.

Hän tietää kaikki sielusi kivet ja syvänteet,

 osaa asettaa askeleensa niihin itseään satuttamatta.

Hän on kaikista kaunein 

sisältäsi loistavan auringon säteissä.

Hänen kanssaan rakkaus lämmittää kevättuulten lailla, 

saaden sinut hehkumaan nuoruuden kuolemattomuutta.

Ja vaikka olisit yksin pimeässä, 

hän tulee kelloon katsomatta luoksesi kynttilän liekki lepattaen.

 Yhä vieläkin mietit,

oliko hänen äänessään enkelin siipien havinaa.

Hänen kanssaan voit juoda kuohuviiniä ilon lähteestä,

 pyyhkiä suupielesi hihaan 

ja naurahtaa

-Olipa jumalainen onni, 

että lähdettiin yhdessä tähän reissuun.

Matkalle,

 jossa meillä koko elämä aikaa

Kiitos sinä rakas ystäväni <3

Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla

Ostin pääsylipun opiston kirjoituskurssille.

Haave,

 joka on odottanut toteutumistaan.

Polku jonka päämäärä en tohdi tunnistaa,

 mutta oletan tässä asiassa matkan olevan se tärkein.

Pidän tästä kirjoittamisesta, suhtaudun siihen suurella jännitteellä ja jännityksellä,

 vaikka toisaalta se on harrastus siinä missä vaikkapa sukkien kutominenkin.

Kirjoittamisprosessi on parhaimmillaan ja pahimmillaan 

suuri tunnestunami, 

kirjoitan lähes kaiken alitajunnan kautta.

Vie aikaa että voin palata teksteihini,

 josko edes palaan

enkä aina edes tunnista että noinko mä sinne kirjotinkin,

 tuliko tuo lause minusta.

Näin tv:ssä Eva Walstörmin haastattelun taulujen maalauksesta

 ja tunnistin kaiken sen mitä hän kertoi siitä fyysisyydestä,

 jota teoksen tekeminen on.

 Jotain tulee alitajuntaisesti läpi

 ja pahimmillaan voima aiheuttaa oksennuttamisen kaltaisen tunnetilan.

Tuntui hyvältä ymmärtää että en ole tuntemusteni kanssa yksin.

Mietin jo paljon sitä 8 henkilön ryhmää, 

tuleeko meistä tietyn asian sielunkumppaneita,

 olenko aivan outolintu siinä porukassa,

 kypsymätön raakile tasoon verattuna. 

Riittääkö tavoitteeksi, että haluan oppia kirjoittamaan?

On mulla myös pieni oma haave

Teen työtäni muistisairaiden parissa

Koen ja näen kuolemaa ja sen läheisyyttä paljon.

Näen miten ihmisten elämä hiipuu tarinaksi

 ja miten niistä tarinoista puuttuu usein valtavia palasia.

Mitä meistä tänne jää kun itse olemme poissa?

Tai tauti syö muistomme

Kuka sinun tarinasi tuntee?

Mitä jos tarina jäisikin paperille,

 tiedostoksi.

Joku saisi tietää elämänvalintojesi syyt ja seuraukset.

Joku joskus lukisi sinun pienen arkisen onnesi.

 Mistä olet ollut onnellinen

 minkä surun kanssa käyt iltaisin nukkumaan, 

Mikä jäi kesken?

 Mikä auttaa sinua hengittämään? 

Mistä arpesi ovat syntyneet?

 Kuka sinä olet?

Mikä on sinun tarinasi?

Tähän saumaan ovat myös "kerro minulle" kirjat,

 mutta olisiko minulla silti annettavaa?

Itse mietin usein jonkun suuren tunnekuohun kohdalla,

 että näinkö mummikin olisi ajatellut

 tai mitenhän se mamma tämän asian olisi kohdannut? 

Vai vaariko jalanjälkiä kuljen?

 Kuka minä oikein?

Vaari <3 mummi
Aarne <3 Toini
Mies <3 nainen

Valtavalla jännityksellä odotan uutta kurssiani.

Kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla,

 siksi sinäkin taisit olla nyt poluistani eräällä, 

osana minun matkaani, 

 <3 kiitos,

 jos pääsit tekstissä tänne asti ;)

Naisten välisestä ystävyydestä

Naisporukan välinen ystävyys on valtava voima,

 yhdessäolo on energialatausta,

 joka lämmittää ja antaa voimaa pitkäksi aikaa.

Vertaistukea sydänkertoimilla

 Jotain mitä miehille on vaikea selittää,

  sellaista yhteenkuuluvuutta,
jota miehet eivät varsinaisesti taida edes kaivata?

Naisen tunteet tarvitsevat heijastuspintaa,
 vastavuoroisuutta ja peilausta.
Naisten välistä ystävyyttä.

Ystävää
 jolla on rohkeutta
 kohdata elämä sellaisena kuin se eteen annetaan

 joka tietää millaista on elää naisen elämää 

kaikkine tunnemyrskyineen ja hurmoksineen.
Vilpittömyys elämää kohtaa antaa puheen tulvalle
maata jalkojen alle.
 Elämä on kivempaa kohdata yhdessä

Sain  tälläisen kohtaamisen vuorokauden

Meillä kaikilla on samankaltainen työtausta,

 Hoitajia

Toisten tarpeiden aistijoita
 ja pitkänlinjan ammattilaisia.

Olemme myös kaikki äitejä, vaimoja,

 tai niitä ex:iä,

 tyttäriä, siskoja, miniöitä, 

ystäviä, naapureita

 tai muuten vaan lähimmäiseen tuohtuneita.

Jokainen erilainen,

 omanlaisensa

 ja silti samankaltaisuus luo lumoa, 

läheisyyttä joka nitoo meitä yhteen

Olemme aikoinaan
aslakin myötä oppineet toistemme luonteet,

 tiedämme perheet ja suhteet. 

Tunnemme naurun heleyden
ja sen mikä on sielua arpeuttanut.

Mistä sydän sytkähtää,

 mistä kengänkannat kopisee ja suu laukkaa.

 On keveyttä olla arvet niin auki,

 että sydän tihkuu silmistä vettä

silti suojassa.

Juosta alastin saunan ja meren väliä miettimättä
 onko oloni nyt tarpeeksi kehopositiivinen

Voi olla ehdoitta ja lähellä.

 Avoin ymmärtämään,
 tuomitsematta.

Keskittyä siihen, 

mistä kukaan ei vielä ole aloittanut, 

ymmärtää ja hyväksyä.

Nähdä kasvoilta se,
mihin sanat eivät riitä

Söimme, joimme,
uimme, saunoimme ja nauroimme.

Puhuimme tauotta
olimme hiljaa.

Maltoimme ja innostuimme. 

Ihastelimme merta,

 pimeyttä, tähtiä,

auringon lempeyttä.

ja sitä,
 että meillä on toisemme

Olen etuoikeutettu näistä naisista,

 heistä jotka tuntevat minut kaikkine

tunnekippuroineni

eivätkä silti sivuuta

 Kiitos mun ikiomat valtavan 

rakkaat ystävät,
aikuiset kauniit ihastuttavat

 "Hurmaavat naiset  -Kotkalaiset"
On onni olla yksi meistä <3

Naisen kuva

"Hänen on kyettävä miellyttämään.
Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi.
 Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista.
Hänen silmänsä ovat, tarpeen vaatiessa, joskus siniset, joskus harmaat, mustat, iloiset,
 syyttä täynnä kyyneleitä.
  Hän makaa miehen kanssa kuin olisi kuka muu tahansa,
  ainut maailmassa.
  Hän synnyttää miehelle neljä lasta, ei yhtään lasta, yhden lapsen.  
Naiivi, mutta pärjää parhaiten.
Heikko, kantaen harteillaan kaiken.
 Hänen päänsä ei ole terävä kuin partaveitsi, siksi hän säilyttää sen.
 Hän lukee Jaspersia ja naistenlehtiä.  
Hän ei tiedä mikä on ruuvin käyttötarkoitus 
ja rakentaa sillan.
  Nuori, aina nuori, yhä vielä nuori.
 Hän pitää kädessään siipeen haavoittunutta kyyhkystä,  
kaukomatkaan säästämiään rahoja,  
lihaveistä, käärettä ja votkalasia.
  Minne hän kiiruhtaa, eikö hän ole väsynyt.
Ei toki, vain hieman, hyvin väsynyt, 
ei se haittaa.
  Joko hän rakastaa miestä, tai sitten hän on itsepäinen.
  Myötä, vastamäessä, luoja paratkoon."

- Wistawa Szymborska 

Rakkaus, -no filters needed

Tämä kesä on pitkien parisuhteiden kesä

Pitkien ystävyyssuhteiden kesä <3

Somefiidini ja elämänikin on täyttynyt "vanhojen parien"

 avoimista rakkauden tunnustuksista,

 yhteisistä hetkistä, rohkeasta läsnäolosta.

Läsnäolosta, 

jossa suodattimia ei ole tarvittu, 

yhteenkuuluvuuden 

ja rakkauden ilmeet kasvoilla ovat kuvien kaunis hehku.

Ehkä olen siinä iässä, että osaan

ja uskallankin arvostaa pysyviä asioita,

ja hetkiä elämässä.

Uutuuden haikailu ja hakkailu ei enää se juttu

Pienet pysyvät asiat tallovat polkua jalkojen alle.

Onni on tässä hetkessä 

heidän kanssa, jotka tunnen iholta

ja jotka tuntevat minut

kaikkine hymyineni ja arpineni.

- Elämän arvoa 

ja armollisuutta rakkaimmillaan

Tiedän, 

ettei aina ole niin,

itselläni viime kesä oli vaikea.

Sää ja mieli olivat pääsääntöisesti yhtä harmaita

Lähes jokainen nouseva aamu oli vaikea hyväksyä 

ja illalla olikin jo täysi raivo päällä.

Niille, jotka ehkä nyt kokevat sitä samaa,

 voin vain sanoa, 

että nekin tunteet täytyy käydä rohkeasti läpi,

 antaa niiden virrata itsestä ulos

 ja toivoa että vierellä on joku,

 joka sen aallon kykenee pystypäin ottamaan vastaan.

Joku joka välittää.

Tuntee ja tietää,

 että kaiken paskan takana on kaunis ihminen.

Että sinulla on liki ihminen, 

jonka kanssa olet turvassa   

Ja kun siellä pohjamudissa on sitä mutaa aikansa niellyt, 

kukin oman osansa,

 niin kylläpä auringon valo ja hehku iholla on kaunista katsella.

Niin omalla,

 kuin varsinkin sen rakkaimman kasvoilla.

Sitä se rakkaus on

 yhteistä valoa, pysyvyyttä ja unelmaa

joita elämän varjot vain kirkastavat.

Halua olla toisen arvoinen, 

kuulla sekin mitä toinen ei sano 

ja sanoa se, mitä toinen haluaa kuulla 

Kiitos 

sille minun rakkaimmalla siitä,

 että saan olla tämmöinen,

 oikein luvalla ja ajankanssa.

Ihan täysillä tai vaan huokaamalla.

Sun kanssas minä olen minä.

Olen susta ihan hemmetin ylpee.

Aikuinen rinnallakulkija, 

Mies,

 joka uskaltaa toteuttaa myös omia unelmiaan 

hukkaamatta yhteistä polkua.

Sinua, 

sinua minä rakastan

Rohkeudella ja rakkaudella. -Kesäni 2017

Pitkään täältä pois ja sitten ei ajatuksissa kuitenkaan.

Tämä kesä on ollut yksi elämäni kesistä,

 ei ehkä sen myönteisemmässä mielessä, 

mutta syvä matka itseen ja omaan parisuhteeseen.

Hyvin henkilökohtainen,

 hämärä, kuten tämän kesän sää,

 aika itkuinenkin

Mieheni myös on elänyt ehkä yhtä elämänsä kesää , 

elokuvatuotannon avustajana saanut tavata hukeita ihmisiä,

 toteuttaa sitä missä on loistava,

 ja saanut ympäripyöreistä työtunneistaan ansaitsemaansa

 huomiota ja hyväksyntää.

Lisäksi lomani aikana hän ajoi kahden ystävänsä kanssa Erkkola- mopolla

 kymmenen päivän huikeasti suunnitellun ja onnistuneesti toteutetun reissun 

läpi satavuotiaan suomen 

Norgamista -Kotkaan.

Kotona olevista lapsista pienempi sai "sateliittikodin" keskustasta, 

jotta lukio olisi lähempänä.

Ja vanhempi täytti viime viikolla 18,

 hurauttaen samantien pihaympyröistä omalla autollaan 

maailman teille.

Aika paljon eroontumista siitä tutusta,

 omasta, 

suunnitellusta ja turvallisesta arjesta.

Siitä arjesta, jota olin tottunut pyörittämään.

Yhtäkkiä kaikki vain menivät ja tulivat, 

pyysivät ja lähtivät 

ja itsestä tuntui että tämä yhdessä rakentamamme kotiunelma 

olikin yksin minun vankilani,

 ei jokainen meistä voi vain olla ja mennä, 

jonkun tehtävä on huolehtia

 ja vastata pysyvyydestä.

Syviä vesiä, 

katkeruuttakin,

 sohvalle koirien kanssa uppoamisesta, 

hätää ja yksinäisyyttä,

 mihin ne ihan omat unelmat ovat kadonneet?

Mihin minä katosin?

 Olinko ymmärtänyt yhteisistä tavoitteistamme jotain väärin?

Olin äärimmäisen ärsyttävä, itkuinen ja syyllistävä.

 Häpesin itseäni hetkittäin.

Pelkäsin, että nytkö se masennus löysi minut.

Olen läheisriippuvainen ja varsinkin perheriippuvainen,

tunnistan sen nyt täysin. 

Ensihätään kielsin mieheltäni kaiken vastaavan jatkossa.

 Hänen tehtävänsä on olla kanssani,

 rakkainta ei vaan kuulu jättää viettämään lomaansa yksin. 

Ja niinhän se onkin, edelleenkin.

Mutta

 nyt kun elämä on asettumassa pienin askeliin uuteen uomaansa, 

ymmärrän, ettei toista voi kahlehtia,

 on luotettava siihen,

 että mitä se erilaisen elämän ja onnistumisten tunne antaakin,

 ei ole suunnitelmallista toisen hylkäämistä

tai pienentämistä.

Että elämässään rohkea, onnistuva ja elossa oleva puoliso

 ei vähennä minun määrääni

 tai poista minun unelmiani.

Olen hänestä suunnattoman ylpeä.

Rakastan sitä paloa hänen katsessaan silloin kun hyvämieli säkenöi silmissä.

Olen hänen mopomatkailaisistaan äärettömän ylpeä,

 uskalluksesta karata tästä arjen pyörityksestä.

  

Olen oppinut heiltä paljon, 

itsestäni.

Siitä, että tämä koti unelmineen on edelleen minun ankkurini,

muttei vankila kuitenkaan.

Olen oppinut, että vaikka kuinka rähmin surussa ja itsesäälissä, 

en ole yksin.

Ympärilläni on huikea, rohkea perhe, 

vahva puolisoni

ja ihanat, rakkaat ystävät, 

joiden edessä saan olla heikko, 

säälittäväkin

mutta myös se rohkea ja ennakkoluuloton.

Saan olla minä

Meillä asuu mummi

Nyt ollaan sisustamisen ytimessä.

Tiedän, että monella ystävällänikin
 on kauniimpi koti kuin meillä, 

 parempi sisustussilmä ja idearikkaus kuin minulla.

Sisustaminen on maailma, johon pitäisi olla aikaa upota

.. ja rahaa.

Kirjoitan silti rohkeasti nyt pari lausetta tämän kodin sisustuksesta.

Mulla on tunne, että tämä talo täällä sisustaa, 

koitan vain aistia mihin suuntaan.

Monta juttua,
 joita kuviteltiin ja jopa ostettiin rempan aikana etukäteen kivoina,

 on jäänyt käyttämättä kun eivät ne lopulta sopineetkaan valmiiseen.

Enää en osta mitään ennenkuin projekti on tarpeeksi valmis.

Viime viikolla näin tuttavaani,

 joka oli muuttanut parisuhteesta omaan kotiin

 ja vaikka oma parisuhteeni on kunnossa,
 niin kummallinen kateus hiipi mieleen.

- Ihan oma koti. 

Puhuin tästä kotonakin

 ja samalla tajusin, että onhan minulla mahdollisuus 

"omaan huoneeseen"

ja omaan puuhailutilaan

Mummon huoneeksi kutsumamme huone on käytännössä tyhjillään, 

koska ei meille taida koskaan sitä "mummoa" tulla.

Huone on se,
 mikä oli muuttaessamme jaettu kahtia,
- toisella puolella sauna ja pesuhuone,
toisella puolella varastomainen kapea tila.

Huoneessa on nyt meidän aikuisten vaatekaapit, 

mutta walking closetiksi vanhat vaatekaapit eivät suostu taipumaan. 

Tämä talo on vain liian vanha ja maalainen semmoiseen hömpötykseen

 eikä meidän vaatteetkaan ole ihan niitä walking closet tyyppisiä.

Mummonhuone

 on usein se  perävarasto minne kannetaan käsistä kaikki se roju,

 joille ei ole paikkaa, 

mutta mitä vielä tarvitaan 

Se on paikka,

 missä kerran kaksi käytetyt vaatteet saavat levähtää, 

jotkut jopa päiväkausiksi unohtua.

Kiikku nurkassa oikein huutelee vaatteita päälleen.

Ja kuin tilauksesta mieheni kertoi että saamme sen vanhan sängyn,

 jota olin jo pari vuotta sitten himoinnut.

Sänky ekana iltana

 Wanha, uusi sänky 

ja huoneelle uusi elämä,

miehen vaatteet heilahtaen meidan makkariin.

 sillä itsehän minä olen se "mummo" tässä talossa 

ja nyt minulla on omaa tilaa mummoilla.

Oman mummini kutoma räsymatto,

 kuvia rakkaista,

 kukkia, virkattua, wanhaa, kirjoja, lankaa

muistoja, tarinoita,

 juuria ja unelmia.

Niistä on turvallinen, aikaan pysähtynyt mummin huone tehty.

Vielä haluaisin uskonnollisen seinävaatteen sängyn päätyyn, 

 jonkun semmoisen kuin minun mammallani oli

Sellaisen mitä saisi pieni lapsi ihmetellä, käsin kosketella.

"Ota vastaan mummikulta, 

kaunein,

 kallein lahja multa

mitä voisin koskaan lahjoittaa.

Rakkaudella kaulaan ripustaa;

nämä omat pienet käsivarret,

jotka sua rakastaa"

- Birgit Ahokas-

Huominen on huomenna

Sain viime yönä valvoskellessa mahdollisuuden

 palata vanhoihin kaunoihin ja katkeruuksiin.

Ihmisiin, joiden kanssa en välitä olla tekemisissä, 

mutta tiedän heidän olevan olemassa omine totuuksineen.

On mielenkiintoista kuunnella itseään ikäänkuin 

lintuperspektiivistä, 

aika on antanut asioille etäisyyttä ja korkeutta,

 että mitähän minä tänään asioista ajattelen.

Olenko valmis antamaan anteeksi kokemani ilkeydet ja pahat puheet.

 Annanko anteeksi,

 vaikkei sitä minulta edes koskaan pyydetä?

Jos annan anteeksi ja unohdan 

tekeekö se minusta tossunpohjan? 

Missä on itsekunnioituksen ja vihan ylläpidon erottava raja?

Tiedätkö sinä?

Päätin, etten unohda 

mutten jatkakkaan.

Kitkeryys ei maistu.

En käytä energiaani vanhojen vääntämiseen.

Pysyn siellä ylhäällä, liidän kakan yli enään  siipiäni likaamatta. 

Huokaisen,

 että semmosta

 Katson sitä mitä omalla elämällä on minulle tarjottavanaan. 

Mitä huominen antaa 

ja mihin se tunteitani vie.

Eiliseen tuijottelu on pysähtymistä ja takaumaa. 

Sen yli olen kasvanut, jotain toivottavasti rämpiessä oppinut.

Huominen

 ja sitä seuraavat huomiset ovat kiinnostavia.

Tavallisia ehkä,

 arkisiakin,

 mutta niissä on elämää, johon voin itse vaikuttaa.

Niissä on ihmisiä, joita haluankin niissä olevan.

Niissä on  unelmia ja haasteita, joita voin käsitellä 

ja joihin voin vaikuttaa.

Huomista kohti kasvaen, 

vaikeuksista oikeasti oppineena.

Sydän syrjällään, mutta selkä suorana.

Sen kaiken minä olen ansainnut

enkä oikein malta edes odottaa. 

Taidankin aloittaa jo tänään.

Hymyillen.

Kaikki on hyvin

Elämän kevät

Kaksi yövuoroa ja paljon univelkaa takana.

 Aivot sopivassa moodissa elämän ihmettelyyn.

Ulkona paistaa aurinko ja jokainen valon säde loistaa elämänvoimaa.

Kaikki on taas mahdollista, 

pimeys on takana.

Olen huilaillut työvuorojen välisen ajan ja katsellut normaalia enemmän tv;n tarjontaa. 

Useampaa reittiä myöden olen ajautunut syövän värittämiin elämän tarinoihin 

ja kuten arvata saattaa

kaikilla tarinoilla ei ole ollut onnellista loppua.

Jotkut matkat ovat kohtuuttoman lyhyitä ja/tai epäreiluja.

Mutta samalla niissä tarinoissa on ollut valtavasti elämää, 

läsnäoloa

 onnellisuutta.

 Vaikeina hetkinä tavallisen arjen kaipuuta.

Työkaverini on saattohoitokoulutuksessa ja ohimennen kertoi saamistaan ajatuksista,

 lause jota olen miettinyt nyt muutaman päivän;

 Koskaan ei saisi puhua kuolemasta puhumatta elämästä.

Onko sen myös toisinpäin? 

Ei voi täysin syöksyä elämän onneen

 ellei hyväksy kuolemaa ja luopumista?

Äsken katsoin Maria Veitolan yökylässä jakson, 

jossa hän vieraili Eva Wahlströmin luona.

Kukaan ei ole elävämpi ja elämästä innostuneempi kuin Eva

 ja kuka meistä tietää kuolemasta enempää kuin Eva?

 - nainen,  jonka valo puhuttelee minua.

Eva on oivaltanut elämän suuruuden, 

se ei niinkään näy hänen hyvyyden kilvoittelunaan,

 kuten usein luullaan elämän tarkoituksellisuuden tarkoittavan,

vaan tarttumisella siihen,

 mitä elämällä on annettavana.

 Ilona siitä, että elämä on tässä ja nyt.

Evan elämänvalo loisti läpi kuvaruudun antaen uskoa itsellekin

Ettei elämä ole koko ajan jonkun saamista tai jahtaamista

 ja sen miettimistä mitä vielä pitäisi. 

vaan ajattomuutta tässä ja nyt.

Sitä vähän rutiinin omaista arkeakin

 koristeltuna juhlan ihmeisiin.

Ihmisiä, jotka haluavat olla lähellämme

 ehkä vain hetken

 tai vielä seuraavassa elämässäkin.

Ja siksi me niin rakastamme kevättä ja uutta elämää,

 koska tiedämme sen olevan hetken lainaa.

Ja siksi kevääseen kuuluu mennä täysillä mukaan,

 nauttia sen ainutkertaisuudesta.

Ja siksi me uskallamme elää.

Meille on annettu mahdollisuus,

 ja sen saa käyttää: 

Heti :)