Huominen on huomenna

Sain viime yönä valvoskellessa mahdollisuuden

 palata vanhoihin kaunoihin ja katkeruuksiin.

Ihmisiin, joiden kanssa en välitä olla tekemisissä, 

mutta tiedän heidän olevan olemassa omine totuuksineen.

On mielenkiintoista kuunnella itseään ikäänkuin 

lintuperspektiivistä, 

aika on antanut asioille etäisyyttä ja korkeutta,

 että mitähän minä tänään asioista ajattelen.

Olenko valmis antamaan anteeksi kokemani ilkeydet ja pahat puheet.

 Annanko anteeksi,

 vaikkei sitä minulta edes koskaan pyydetä?

Jos annan anteeksi ja unohdan 

tekeekö se minusta tossunpohjan? 

Missä on itsekunnioituksen ja vihan ylläpidon erottava raja?

Tiedätkö sinä?

Päätin, etten unohda 

mutten jatkakkaan.

Kitkeryys ei maistu.

En käytä energiaani vanhojen vääntämiseen.

Pysyn siellä ylhäällä, liidän kakan yli enään  siipiäni likaamatta. 

Huokaisen,

 että semmosta

 Katson sitä mitä omalla elämällä on minulle tarjottavanaan. 

Mitä huominen antaa 

ja mihin se tunteitani vie.

Eiliseen tuijottelu on pysähtymistä ja takaumaa. 

Sen yli olen kasvanut, jotain toivottavasti rämpiessä oppinut.

Huominen

 ja sitä seuraavat huomiset ovat kiinnostavia.

Tavallisia ehkä,

 arkisiakin,

 mutta niissä on elämää, johon voin itse vaikuttaa.

Niissä on ihmisiä, joita haluankin niissä olevan.

Niissä on  unelmia ja haasteita, joita voin käsitellä 

ja joihin voin vaikuttaa.

Huomista kohti kasvaen, 

vaikeuksista oikeasti oppineena.

Sydän syrjällään, mutta selkä suorana.

Sen kaiken minä olen ansainnut

enkä oikein malta edes odottaa. 

Taidankin aloittaa jo tänään.

Hymyillen.

Kaikki on hyvin