Rohkeudella ja rakkaudella. -Kesäni 2017

Pitkään täältä pois ja sitten ei ajatuksissa kuitenkaan.

Tämä kesä on ollut yksi elämäni kesistä,

 ei ehkä sen myönteisemmässä mielessä, 

mutta syvä matka itseen ja omaan parisuhteeseen.

Hyvin henkilökohtainen,

 hämärä, kuten tämän kesän sää,

 aika itkuinenkin

Mieheni myös on elänyt ehkä yhtä elämänsä kesää , 

elokuvatuotannon avustajana saanut tavata hukeita ihmisiä,

 toteuttaa sitä missä on loistava,

 ja saanut ympäripyöreistä työtunneistaan ansaitsemaansa

 huomiota ja hyväksyntää.

Lisäksi lomani aikana hän ajoi kahden ystävänsä kanssa Erkkola- mopolla

 kymmenen päivän huikeasti suunnitellun ja onnistuneesti toteutetun reissun 

läpi satavuotiaan suomen 

Norgamista -Kotkaan.

Kotona olevista lapsista pienempi sai "sateliittikodin" keskustasta, 

jotta lukio olisi lähempänä.

Ja vanhempi täytti viime viikolla 18,

 hurauttaen samantien pihaympyröistä omalla autollaan 

maailman teille.

Aika paljon eroontumista siitä tutusta,

 omasta, 

suunnitellusta ja turvallisesta arjesta.

Siitä arjesta, jota olin tottunut pyörittämään.

Yhtäkkiä kaikki vain menivät ja tulivat, 

pyysivät ja lähtivät 

ja itsestä tuntui että tämä yhdessä rakentamamme kotiunelma 

olikin yksin minun vankilani,

 ei jokainen meistä voi vain olla ja mennä, 

jonkun tehtävä on huolehtia

 ja vastata pysyvyydestä.

Syviä vesiä, 

katkeruuttakin,

 sohvalle koirien kanssa uppoamisesta, 

hätää ja yksinäisyyttä,

 mihin ne ihan omat unelmat ovat kadonneet?

Mihin minä katosin?

 Olinko ymmärtänyt yhteisistä tavoitteistamme jotain väärin?

Olin äärimmäisen ärsyttävä, itkuinen ja syyllistävä.

 Häpesin itseäni hetkittäin.

Pelkäsin, että nytkö se masennus löysi minut.

Olen läheisriippuvainen ja varsinkin perheriippuvainen,

tunnistan sen nyt täysin. 

Ensihätään kielsin mieheltäni kaiken vastaavan jatkossa.

 Hänen tehtävänsä on olla kanssani,

 rakkainta ei vaan kuulu jättää viettämään lomaansa yksin. 

Ja niinhän se onkin, edelleenkin.

Mutta

 nyt kun elämä on asettumassa pienin askeliin uuteen uomaansa, 

ymmärrän, ettei toista voi kahlehtia,

 on luotettava siihen,

 että mitä se erilaisen elämän ja onnistumisten tunne antaakin,

 ei ole suunnitelmallista toisen hylkäämistä

tai pienentämistä.

Että elämässään rohkea, onnistuva ja elossa oleva puoliso

 ei vähennä minun määrääni

 tai poista minun unelmiani.

Olen hänestä suunnattoman ylpeä.

Rakastan sitä paloa hänen katsessaan silloin kun hyvämieli säkenöi silmissä.

Olen hänen mopomatkailaisistaan äärettömän ylpeä,

 uskalluksesta karata tästä arjen pyörityksestä.

  

Olen oppinut heiltä paljon, 

itsestäni.

Siitä, että tämä koti unelmineen on edelleen minun ankkurini,

muttei vankila kuitenkaan.

Olen oppinut, että vaikka kuinka rähmin surussa ja itsesäälissä, 

en ole yksin.

Ympärilläni on huikea, rohkea perhe, 

vahva puolisoni

ja ihanat, rakkaat ystävät, 

joiden edessä saan olla heikko, 

säälittäväkin

mutta myös se rohkea ja ennakkoluuloton.

Saan olla minä