Tarina suunnanlöytäjästä

Olin tänään aamupäivällä koirien kanssa lenkillä taajama-alueella. 

Silloin tällöin vien koiria suosittujen koiralenkkien varrelle,

 jotta niillä olisi virikkeellisempää haisteltavaa kun hiljaisilla kotiteillä.

Kello ei ollut yhtätoista 

ja siinä jalkakäytävää kulkiessani näin jo kaukaa miehen, 

joka liikehti suurieleisesti.

 Mietin liekö alkujumppaa juoksulenkille, 

mutta ylilevoton liikehdintä sai epäilemään.

Jäin miettimään miten suoriutua miehen ohittamisesta

 mäyräkoiramme kun on ihmiskammoinen Virojoki taustastaan johtuen. 

Pitikö tämmönen tilanne nyt eteen tulla,

 ei meillä maalla vaan tämmöstä menoa. 

Mitkähän olivat miehen aikeet?

 Epäluulo kasvoi mitä lähemmäs kummallisesti kyykkivää ja huiskivaa miestä kävelimme.

Mies oli pongannut minut 

ja huitoi kuin olisi väyläohjeita saapuvalle veneelle rannalta antanut.

Päätin, siis ihan vaan koirien takia 

siirtyisin autotien puolelle

 ja toivoin parasta ohituksen suhteen.

Mies tajusi väistöni, puhutteli minua rouvaksi ja kysyi;

"Rouva, arvaa mitä mulla on täällä?" 

alkaen avata takkiaan kaivaen kainalostaan jotain,

 hetken jo ehdin säikähtää, 

Hitto, oltais vaan pysytty siellä syrjässä. 

Mun villi mielikuvitus ehti kuvitella jo vaikka mitä kainalosta löytyväksi 

ja säikähdys levisi vartaloon.

Miespä kaivoi kainalostaan vinettopullon, 

alkoi nauramaan kovaäänisesti 

"Tää on mun vatupassi, tästä mä saan suunnat!"

 Pullo keikkui kädessä iloisesti punaisen nesteen heiluessa puolelta toiselle. 

Muakin alkoi naurattaa, 

osittain helpotuksesta, osittain ilosta joka miehestä välittyi.

Seuraavaksi mies kysyi olenko läheltä,

 jolloin reippaasti vastasin

 eiku maalta.

Mies siihen, "no, siellä tuskin tämmösiä tulee vastaan kuin minä"

Miten ihmeessäme nyt käydään tää sama keskustelu nyt ääneen 

ventovieraan elämäniloisen kanssa,

 jonka olin  käynyt hetkeä aiemmin mielessäni.

Palasin takaisin jalkakäytävälle 

normaaliin askellukseen

 ja kun katsoin taakseni oli mies kadonnut.

Mutta hymy jäi kasvoilleni