Rakkauden ja elämän tunneturbulenssi

Elin viime viikonloppuna yhtä elämäni hienointa ja tunnerikkainta viikonloppua.

Vuorotyöläisenä sitä joutuu usein tinkimään omista unistaan 

saadakseen elää sitä normiaikaa, jota valtaosa ihmisistä elää.

Univelkaisena  katselee maailmaa hyvin tunnepuoli edellä,

 järki ja ymmärrys ovat väsymyksen harmaankalvon alla,

 sen sijaan tunnepuoli lentää kuin 

vuoristoradan jarruton kärry.

Ensin annoin torstai-iltana kolme toinen toistaan kauniimpaa kukkoa teuraaksi,

 oli pakko kanojen hyvinvoinnin vuoksi,

 mutta koen edelleen, että minun on tämä ratkaisu luojan kanssa vielä keskusteltava, 

itselleni anteeksi saatava,

 elämältä anteeksi pyydettävä.

Perjantai oli päivien päiwä,

 vanhimman tyttäreni wanhojen päivä, 

Lapseni oli kauniimpi kuin koskaan,

 sosiaalisempi kuin ikinä,

 yksi palanen akateemista universumia.

 Minä sain olla hänen äitinsä.

Sen kauniin, kultaisen ja elämässään selviävän nuoren naisen äiti. 

Voi tätä pakahduttavaa rakkautta.

Juhlista menin suoraan yövuoroon, ei edes suuremmin väsyttänyt,

 lensin yön siinä pakahduttavassa ylpeyden ja hämmennyksenkin tunteessa.

Lauantaina heräsin muutaman tunnin unilta nuoremman tyttäreni herättämänä. 

Heräsin jostain niin syvältä, etten edes tiedä missä olin unessani ollut.

Uintikisat 7 kuukauden tauon ja vahvan lopettamisen jälkeen.

 Välissä hukassa olevasta, hätääntyneestäkin

 ja väsyneestä lapsesta upeaksi nuoreksi naiseksi kasvu.

 Murrosikä vaatii omansa, 

sille on annettava rohkeasti aikaa, kuka mitenkin.

Vaikeita mutta väistämättömiä päätöksiä,

 puhumattomuutta,

 hiljaista hiipivää valoa, uskoa huomiseen, rakkautta ja luottamusta,

  ja niin sitä tullaan pahimmistakin ahdingoista läpi.

Yhdessä!

Lauantaina näin lapseni uljaana, rohkeana, itsetuntoisena, 

hymyilevänä ja avoimena.

 Tiesin, että olimme selvinneet.

 Ja minä sain kokea sen kaiken hänen rinnallaan

 ja häntä katseella seuratessani.

Sunnuntaina sain facemuiston neljän vuoden takaa,

 muiston kun sain julkistaa tulevani mummiksi

 ja nyt tuo muisto tuli taas.

 Pyysin poikani perheeltä lupaa vauvauutisen julkaisuun,

 heidän sometuksensa kun on paljon vaisumpaa kuin minun. 

Sain luvan kertoa maailmalle, että lahjoista suurin on taas tulossa elämääni.

Saan kokea taas uudelleen mummiksi pääsemisen ihmeen

4,s lapseni, toinen poikani, erilaisempi kuin kukaan, 

oman tiensä kulkija, asioissaan optimistinen,

 kavereidensa ympäröimä, asuu isänsä kanssa ja etäisin luonani kävijä.

Mitäkö hänelle kuuluu, 

suunnittelee kaikkea, katsoo huomiseen, tulee käymään kun ehtii.

Sunnuntai aamuna avauduin töissä kaikesta siitä missä olen epäonnistunut elämässä

 ja missä elämä on mielestäni ollut epäreilu minua kohtaan.

 Helpolla en ole päässyt, käsittämättömiä asioita elämä on eteeni antanut

 enkä aina ole itsekkään toiminut lähellä olevia ihmisiä kohtaan niinkuin olisi pitänyt

 Kaikkia en ole pystynyt pelastamaan enkä rakastamaan

 niin paljon kuin olisi pitänyt saadakseni pitää heidät.

Tätä keskustelua käyn vielä moneen kertaan luojani kanssa tuolla metsässä.

Olen vajavainen monella tapaa, silti selvinnyt siitä kaikesta

 Nyt kun katson lapsiani..

Lapseni kulkevat omia polkujaan, ajattelevat itse, 

kulkevat edelleen rinnallani silti selvästi kohti omaa elämää.

 Olen hämmästynyt ja kiitollinen

Että juuri minä olen saanut tämän kaiken onnen osakseni,

 kaikkien näiden elämän kokemusten jälkeen saan tuntea tämmöistä onnea,

 Olemalla vain minä

Että elämä antaa niin paljon anteeksi, 

rakastaa ja uskoo minuun.