Olipa kerran... ja on yhä edelleen

Elettiin 1800-luvun loppua. Syksy teki tuloaan

Lyydia oli jo hämärissä anivarhain omat navettatyönsä tehnyt. 

Oli aika keittää  kahvit peltohommista saapuvalle Vihtorille ,

 sanomista tulisi jos mies joutuisi kahviaan odottamaan.

Tänä vuonna sato oli ollut erityisen hyvä ja oli lupa odottaa turvallisin mielin talvea. Perheelle riittäisi ruokaa omiksi tarpeiksi. Vihtorista huokuisi tyytyväisyys tupaan astuessaan

Kahvin keiton tai korvikeen tapaistahan se nyt oli, mutta kiehauttamien ohella saataisiin myös hellasta tupaan kosteutta vievää lämpöä. 

Pieni tuulen vire ulkona teki tulen teosta tänään erityisen helppoa.

Mutta vielä olisi hetki aikaa saada peti pedatuksi yön jäljiltä. Miten mukavaa siinä olikaan ollut yö viettää oman rakkaan ihmisen kainalossa.

Samalla Lyydia kosketti hellästi sängynpäätyä vasten olevaa hirsiseinää, kesien kuuma aurinko oli vuosien myötä polttanut siihen sängynpäädyn ääriviivat.

 Menisi hirsi piloille vielä.

Pitäisi puhua Vihtorille siitä nykyajan seinästä, jonka voisi ihan vaikka päällystää kauniilla tapiseerauksella.

Ainahan sitä jotain uutta, 

hämäräänkin kammariin.

Kun yhdessä siellä on niin hyvä

Reilun sadan vuoden kuluttua talossa asui Lyydian ja Vhtorin lapsenlapsen lapsi perheineen.

 Talon lähes jokainen kohta on nyt kunnostamisen jäljiltä rikki tai sekaisin

 ja silti

joka kerta kun joku perheestä tuli siihen risaan torppaan,

 niin kummallinen lämpö läikähtää rinnassa.

Tässä vanhassa talossa on kummallista hyvänolon taikaa 

ja kiitollisuus hiipii sieluun.

Tässä talossa on hyvä.