Lenkitettyä lammasta

Eilen oltiin lampaiden kanssa lenkillä ja syömässä sitä aidan takana olevaa heinää. Hyvin näytti maistuvankin.

Meitä oli viisi lammasta, minä, Riina ja vesisuihkupullo Erkkiä varten.

Erkki kulkee koko ajan narussa, koiran panta kaulassa ja lähinnä vierellä. Eilen se koki olonsa jotenkin niin laumanjohtajaksi ja olonsa vakaaksi, ettei säätämisille tai muille hölmöilyille tullut mitään tarvetta. Saimme käveltyä pitkän matkan metsän laitamalla ja vaan oleskeltua isommalla laitumella. Lammas on laumaeläin ja se tekee ryhmän liikuttamisesta helppoa.

Pienet kirmailivat sinne tänne ja vetivät vähän väliä juoksukisaa. Niiden elämisenriemua ja uteliaisuutta on rentouttavaa seurata.

Menimme pitkän askeleen eteenpäin ja jos tätä käyttäytymismallia opitaan yhä vain enemmän niin Erkin loppuelämän vuodetkin ovat turvatumpia. Erkin kanssa oli niin helppoa ja kesyä. Äijäenergiaa ei ollut ollenkaan. Toisaalta oon mä sen kans niin monta kertaa vääntänyt että se tietää mun voimat, keinot ja taidot ja mikä inhottavinta riehumisen kannalta, mä ammun vesietikkaseoksella. Se vie viimeisenkin ilon riekkumisesta.

Tapasin eilen naisen,joka ymmärsi hyvin ajatuksiani Erkin pitämisestä. Hänellä on äkäinen koira, ja hän kuulee silloin tällöin kommenttia siitä miksi koira kannattaisi hävittää.  Mutta ei kai mitään tai ketään hävitetä heti vaikeuksien tullessa vaan koitetaan keksiä ja oivaltaa keinoja päästä pois tukalista tilanteista tai niistä mikä tilanteen aktivoi.
Hankaluus on vain yksi osa sitä yhteiselämää, kaikki ne  tunteet, etenkin rakkaus voittaa ne miinus puolet.

Erkki oli niin rakastettava äijä eilen kuin vain voi olla. Miten sen silmistä voikin niin avoimesti rakkaus paistaa omiaan kohtaan. Mutta en mä silti voi sanoa etteikö joskus aina mielessä pyöri ajatus siitä että pärjätäänkö me Erkin kanssa, joudummeko me hänestä luopumaan aiemmin. Pitää olla itselleen rehellinen ja tunnistaa avoimesti vaikeudet, jotta niitä vastaan voi myös taistella