" Olla niin kova, että pystyy huilata"

En kerro lapseni sairastumisesta tai kuntoutumisprosessista . Siihen minulla ei olen ensinkään lupaa eikä edes ymmärrystä. - Se ei ole minun prosessini.
Minun prosessini on olla kilpailuviettisen nuoren äiti, tukija ja huoltaja.

Tämä matka on ollut pidempi kuin osasimme etukäteen ajatella.
Alussa, kun emme syytä ymmärtäneet, -
tuli käytyä monella harhapolulla, tosin moni niistäkin oli tarpeellinen kokea.
Ja lopulta, vaikka syy oli jo tiedossa,
 on ihmiskeho niin ihmeellinen,
 ettei moni ammattilainenkaan osaa valita oikeaa tapaa kehoa hoitaa tai korjata.

Oikeiden ihmisten avulla 13v. oppi ja joutui ottamaan itse vastuuta omasta kehostaan,
sen kuulemisesta ja havaitsemisesta.


Itse kun en lapseni kehon viestejä kuule enkä näe,
 niin osakseni on jäänyt hyvinkin tyhmäksi tekevän oloinen kyselijän rooli.
"Sattuiko tänään? Miltä se tuntui" Menetkö huomenna?" Jne.
Tuntuu, että tahto auttaa ja ymmärtää onkin super tyhmän urkkijan rooli.

Mitä se nuoren urheilijan kuntoutuminen äidin silmin  sitten tarkoittaa.
 Eva Whalströmin sanoin:
 "olla niin kova, että uskaltaa huilata"
Lastani seuranneena koen kuntoutumisen tarkoittavan myös sitä,
että kuntoutumisen tavoitteen pitää olla niin vahva mielikuva,
 että määränpäätä kohti meneminen on helppoa ja itsestään selvää.
Tässä kohtaa nuoren tukena ovat onneksi oma valmentaja
ja kehonhuollon ammattilaiset, joihin hän voi tukeutua ja luottaa.

Kuntoutuminen tarkoittaa kuitenkin vääjäämättä myös luopumista toviksi
 jostain,  joka on melkein koko elämä
 tai ainakin vapaa-aikaa määrittävin elämäntyyli.
Tämä koskee myös vanhempia.

On helppoa sivusta sanoa, että kuntoutumisen kesto on rajallinen,
vain tämä aika,
mutta jos elää hetkessä niin kuin lapset elävät.
 niin aika on kyllä surkean pitkä.
Eikä kukaan  etukäteen oikeastaan pysty sanomaan, mikä on viimeinen määräpäivä
 ja mitä kuntoutumisella lopulta saavutetaan.

Sinä aikana moni kilpakumppani saavuttaa joitain merkittäviä tavoitteita,
saa paranneltuja aikoja ja mitaleja, jotka ovat näkyviä ja helposti mitattavia onnistumisen tuloksia.
Kuntoutuja seuraa sivusta
 - hänellä on vain usko omaan tekemiseen.

Se, että minun kuntoutujani pystyy vielä kannustamaan starttipallille nousevia ystäviään
on jotain niin suurta, etten itse sitä pysty käsittämään.
Se on vahvuutta, jota en voi kuin ihailla
 ja ottaa  hänestä oppia..

Kuntoutumisen polku on myös valtavan yksinäinen polku,
on pakko tehdä omat yksilölliset harjoitteet itsekseen
ja tukijaksi haluava lähestyy usein juuri niillä typerillä kysymyksillä,
joihin ei vastauksia löydy.
Vastaukset löytyvät vasta "sitku" kuntoutus muuttuu taas osallisuudeksi.

Äitinä olen tuntenut valtavaa turhautumista, epäreiluutta ja katkeruuttakin.
 Miksi nyt, miksi juuri minun lapselleni.
Miksi, on suuri ja lamaava tunne.
Tähän pieni kuntoutujani itse ei ole itse juurikaan energiaansa tuhlannut,
kuten äitinsä heikkoina hetkinään

Mutta samaan aikaan
 ja se miksi tätä kirjoitan on se,
 miten olen tuntenut ylpeyttä lapseni rohkeudesta
ja nöyryyttä kuinka hän kykenee suurempiin ajatuksiin ystäviään kohtaan
 kuin minä ehkä koskaan.
Kuinka hän pystyy kannustamaan ystäviään, iloitsemaan heidän puolestaan
Kuinka vahva ja päämäärätietoinen hän onkaan kulkiessaan kohti tervettä tavoitetta.
Hän näkee sen  tähden tästä matkasta, mikä minulta on aika ajoin pilvien peitossa.
Hän on rohkea sietäessään kuntoutumisaikaa,
vaikka kilpailumaailmassa pysyminen kivun ja buranoiden myötä olisi ollut helpompi päätös.

Kuinka hän opettaakaan minua,
-vaikka minun kuuluisi olla hänen tukijansa..


" Olla niin kova, että uskaltaa huilata"
Sitä ei tässä suorittamisen maailmassa moni aikuinenkaan uskalla.
Ihan turha tulla minulle sanomaan, että kasvatamme pullamössö sukupolvea,
Ympärilläni näen monta hienoa lasta, omani mukaanlukien,
 jotka ovat tämän väitteen totisesti vääräksi todistaneet.

Ja ihan tässä samalla lapsestani oppia ottaen
 toivotan sydämestäni onnistumisen iloa jokaiselle tänä viikonloppuna
 uinnin ikäkausimestaruuksiin osallistuvalle.
 Olkoon onni ja ilo myötä jokaisessa vedossa ja potkussa.
Tehdyllä työllä olette paikkanne starttipallilla ansainneet.

kesken

Pensaissa  ilosta riemuitsevia pikkulintuja. 

Luulevat höpsöt omistavansa tämän pihan. 

Talon julkisivun entisöntiprosessi etenee  hiljalleen todeksi,
   ja vilauttaa silmäkulmaan sitä,

 mitä haaveet ovat siitä kauan jo  kuiskineet.

On kuin aika olisi antamassa anteeksi,

taivaan suoja koskettaisi maata

Onks nyt sitku sit kuiteskin?

Eteinen saa minut ärsyyntymään.

Kaikilla muilla on varmasti kivempi eteinen ku meillä 

tai ainakin toisilla on eteisessä edes lattia.

Meillä on vaan vanereita peittämässä putkistoja 

ja tuo kummallinen, karvainen

 eristeeksi tarkoitettu tuulensuoja levy.

Eikä kukaan tiedä koska on

 se sitku, 

jolloin saadaan ihan oikea lattia.

Tänään  luuttusin tuon jonkin,

 ihan oikeesti.. 

ja päätin ainakin hetkeksi,

 - sillä mennään mitä on, 

Niitä rakkaimpia räsymattoja en silti vielä eteiselle anna.

Pakko sitä sitku-ajattelua on pikkasen helliä

Mut oon ihan ylpeä mun yrityksestä, 

parasta mihin just 

tänään torstaina 

tässä kaaoksessa kykenin 

Pimeys ystävänä

Syys aurinko paistaa kauniimmin kuin tyyliin ikinä

 ja silti ajattelen tulevaa pimeyttä.

Remontimme on "edistynyt" siihen vaiheeeseen,

 ettei oikein mikään ole valmista, 

mutta kaikki on kaaosmaisesti rikki tai kesken.

 Tämä koskee myös sähköjä ja valoja

Alakerran valaistus on surkea.

Makuuhuoneen sähkö on jatkojohdon varassa ja se virta menee pitkälti tv;lle ja latureille.

 Eteisen ainoa valo on hirsiseinän vieressä roikkuva entisen vessan peilivalo jäänne.

Alakerran ainoa toimiva kattolamppu valo on keittiössä.

Keittiöstä onkin tullut  entistä vahvemmin perheenkokoontumispaikka iltaisin.

Olen alkanut taas kutoa,tosin enhän mä siinä hyvä ole.

 Varmaan olisin paljon parempi,

 jos saisin  mukavan nojatuolin kulmassa lukuvalon loisteessa sitä harrastaa

 tai ainakin niin mä epämääräisiä kudelmiani paremmiksi selitän.

Ompahan tavallista sisävaloakin  oppinut arvostamaan. 

On se sähkö ihan jees

Pihalla meillä on suuri katuvalo sekä pieni lamppu oven päällä. 

Katuvaloa käytetään vain tarvittaessa,

 useimiten  näyttämään mopoilevalle tyttärelle turvallista reittiä omaan kotiin.

 Muuten en siitä valosta pidä.

Siellä se meidän koti on pellon toiselta laidalta katsottuna

Meillä alkaa kolmas  pimeys ja talvi sen myötä täällä

 enkä olisi uskonut

 miten pimeydestä voi tulla myös niin lempeä ystävä.

Tämä ystävä on tuonut  taivaan, tähdet ja kuun lähellemme
 ja uusiksi ystäviksi.

Miten sanoinkuvaamattoman hienoa

 on illalla  saunan jälkeen jäädä hetkeksi pimeälle pihalle
katselemaan tähtitaivasta ja etsimään tähdenlentoa.

Siinä hiljaisuudessa ja pimeydessä
on armo ja kiitollisuus niin läsnä, 

että niihin hetkiin jää koukkuun.

Mies miettii pihojen valoja samaan tyyliin kuin minä sohvavalintaa,

- ehkä jonain epämärääräisenä päivänä.
  Varuillaan saa olla silti,
ettei  pihavalojen helppous

 veisi mennessään pimeyden
kaveruutta ja suojaa.

Olipa kerran... ja on yhä edelleen

Elettiin 1800-luvun loppua. Syksy teki tuloaan

Lyydia oli jo hämärissä anivarhain omat navettatyönsä tehnyt. 

Oli aika keittää  kahvit peltohommista saapuvalle Vihtorille ,

 sanomista tulisi jos mies joutuisi kahviaan odottamaan.

Tänä vuonna sato oli ollut erityisen hyvä ja oli lupa odottaa turvallisin mielin talvea. Perheelle riittäisi ruokaa omiksi tarpeiksi. Vihtorista huokuisi tyytyväisyys tupaan astuessaan

Kahvin keiton tai korvikeen tapaistahan se nyt oli, mutta kiehauttamien ohella saataisiin myös hellasta tupaan kosteutta vievää lämpöä. 

Pieni tuulen vire ulkona teki tulen teosta tänään erityisen helppoa.

Mutta vielä olisi hetki aikaa saada peti pedatuksi yön jäljiltä. Miten mukavaa siinä olikaan ollut yö viettää oman rakkaan ihmisen kainalossa.

Samalla Lyydia kosketti hellästi sängynpäätyä vasten olevaa hirsiseinää, kesien kuuma aurinko oli vuosien myötä polttanut siihen sängynpäädyn ääriviivat.

 Menisi hirsi piloille vielä.

Pitäisi puhua Vihtorille siitä nykyajan seinästä, jonka voisi ihan vaikka päällystää kauniilla tapiseerauksella.

Ainahan sitä jotain uutta, 

hämäräänkin kammariin.

Kun yhdessä siellä on niin hyvä

Reilun sadan vuoden kuluttua talossa asui Lyydian ja Vhtorin lapsenlapsen lapsi perheineen.

 Talon lähes jokainen kohta on nyt kunnostamisen jäljiltä rikki tai sekaisin

 ja silti

joka kerta kun joku perheestä tuli siihen risaan torppaan,

 niin kummallinen lämpö läikähtää rinnassa.

Tässä vanhassa talossa on kummallista hyvänolon taikaa 

ja kiitollisuus hiipii sieluun.

Tässä talossa on hyvä.

Vuoden tärkeimmät tunnit

Ensi sunnuntaina vanhempi tyttäristämme pääsee ripille klo 14:00 omassa kirkossamme.

Nuorempi tyttäremme taas taisteli itsensä ensimmäistä kertaa virallisiin uinnin SM-kisoihin, "ikuihin" 

kahdella päämatkallaan,

 joista toinen uidaan  sunnuntaina n. klo 17:n maissa n.300km päässä kotoa..

Äidin kömmähdys kalenterin lukemisessa haastaa koko perheen ja varmaan hämmentää lähipiiriä

Perhe jakautuu muutamaksi tärkeäksi tunniksi toistensa tueksi,

 jakautuminen ei  tosiaankaan tarkoita hajoamista päivastoin,

 -Kumpikin saa mennä kohti omaa päämääräänsä kauniina, vahvoina ja terveellä itseluottamuksella 

vanhempiensa täydellä tuella tietenkin

Kaksi vuotta me olemme tätä kotia ja paikkaa  rikkoneet ja sotkeneet, 

nyt kahdessa viikossa olemme siitä perkaneet juhlakelpoista.

Olohuonehan on "vähän rikki",
 joten päätimme ensin siirtää juhlat pihalle ja juhlatelttaan.

Jostain sain ymmärrykseeni kesken kaiken että onhan meillä lato suojaksi. 

Mieskin on niin hullu, että piti ajatusta hyvänä
 ja niin alkoi tolkuton heinäladon tyhjennys.

Sateinen sää suosi sekopäitä, poltimme roskia tuntikausia,
 tyhjensimme ja siirtelimme roinaa ja taloon mahtumattomia tavaroita paikasta toiseen. 

Järjetöntä hommaa,
 mutta jatkossa vanha lato palvelee meitä ihan uudella tavalla.

Olemme jo hienosäädössä ja viimeistelyssä;

kauppoja, silittämistä, kukkia ja mäntysuopaa /

treeniä, lepoa, venyttelyä, keskittymistä ja järkevää ruokailua,

Vahvasti uskon nyt,
 vaikka toki epätoivon ja kiukunkin hetkiä on ollut, 

että  perheenä saamme vuoden hienoimman päivän monella tasolla.

 Kun ystävät,
 hyvä mieli ja tavoitteiden saavuttaminen ovat läsnä
niin sunnuntai on  varmasti vuoden hienoin ja ikimuistoisin päivä.

Kunhan meillä  vain on kykyä ottaa hetkestä avoimin mielin kaikki se irti,
 mitä sillä on tarjottavanaan.

Kiitollinen omasta wessapaperista

Viime kerrasta onkin taas vierähtänyt tovi ja monta remontti-iltaa.

Henkisesti  ja rahallisesti raskaat putkityöt ovat ymmärtääkseni suurimmalta osaltaan ohi 

ja lämmin vesi tulee jo sinne minne sen on tässä vaiheessa luvallista tulla.

Kuukauden kuluttua tulee 2 -vuotta kun olemme asuneet tässä talossa. 

Paljon onkin ehtinyt tapahtua näin lyhyessä ajassa. 

Elämää ja kuolemaa on ehditty kokea suurella sydämellä,

 kenenkään tunteita ei ole säästelty.

Koen vahvasti tämän vuoden olevan rauhan ja läsnäolon vuosi, 

-ikäänkuin minulle olisi luvattu ettei tänä vuonna kuole niin ihminen kuin eläinkään. 

Niin minä tunnen, 

vaikken  karkailevien eläinten takia uskallakkaan tunteeseeni täysin luottaa.

Talon kanssa me opetellaan toisiamme.

 Juttelen tälle talolle
yritän pysähtyä, kunnioittaa ja joskus saan siltä vastauksia ja ohjeita.

Joo, hassultahan se tuntuu,

 mutta kun se on ollut tässä ennen minua ja nähnyt ja kokenut sellaista mistä en mitään tiedä,

 niin miksempä kyselisi ja kuuntelisi?

Ja  miten kauniin alakerran wc;n se minulle antoikaan
 minun piti vain ensin nöyrtyä  ja odottaa 

" Rakastan sinua joka tilanteessa, niinhän me sovimme.

 ja sitä myös tarkoitimme.."

Taisin selvitä -miten riemukasta

Tänään tulee vuosi siitä kun iskä kuoli meidän läheltämme. 

Sitä sanotaankin, että ensimmäinen vuosi on vaikein, kun kaikki tapahtuu ensimmäisen kerran niin että rakas on poissa.

 Vuosi olikin tosi painava, kun näitä murheita ja poisantamisia oli riputeltu vuodelle kohtuuttomasti.

Kulunutta vuotta on ollut vaikea järkeillä,

 kaikki kun on pyörinyt alitajunnassa ihan itsestäänkin.

 Sitä on ollut kuin pieni ymmärtämätön lapsi

 maailmankaikkeuden pyörittäessä omaa kiertokulkuaan ympärillä. 

Olo on  osaton ja avuton, vaikka kaikki tapahtuu itselle.

by energiakeskus.com

 

Olen odottanut tätä vuotta 

ja ennenkaikkea tätä  ensimmäistä vuosipäivää paljon.

Päivää, jolloin mennyt jää kimmeltämään sieluun,

 valo ja oma tahto saa taas otteen.

 

Valon

määrä  se vaan lisääntyy päivä päivältä, 

 ja sitä kohti on ilo mennä.

    Taisin selvitä, - miten riemukasta.

Elämässä on nyt  hyviä  ihmisiä, eläimiä, asioita ja
elämisen iloa.

 

"Sä olisit muro ja mä sit söisin sut"

Parempi tammikuu

 Toivoin kovasti,
että joulusiivous olisi sisältänyt olohuoneeseen joskus aiemmin rakennetun alkovin seinän kaatamisen ja sisäseinältä hirsien etsimisen. 

Mies ei suostunut moiseen joulusiivoon,
kun siitä tulisi kuulemma kauhea sotku ja siivo??

Ärsytti suunnattomasti miehen järkevyys ja tylsyys.

             Kunnes toissa viikolla sain tahtoni läpi...

 Keittiön seinää vasten on ennen ollut varmaan myös hella, 

joten siinä kohdin ei ollut  vanhaa lautakattoa 

ja niimpä ne yläkertaan puhalletut villat

 satoivat parilta neliöltä alas kuin lumisade.

 Nyt katto on korjattu, sitä on vielä ihmeteltävä ennenkuin päätetään jääkö se tuolle kauniille viherävän harmaalle värille vai vaalennetaanko.

                                        Mutta  nyt on iso olohuone
                                         vaikkakin  aika risa.
                      Ehkä silti parempi nyt, kuin viime vuonna ;)

Joulu saapuu jokaiselle, ihmiselle ja eläimelle

 

On se joulun odotus löytänyt tiensä tännekin,
vaikka remontin ja keskeneräisyyden sietämisten keskellä siivoamisten aloittaminen
 tuntuikin alkuksi ylivoimaiselta ja kiukuttavaltakin.

Saunarakennus etenee omaa tahtiaan, kuulemma piippu saadaan valmiiksi jouluaattoaamuna, muurarilla kun kuuluu olevan omat jouluperinteensä. Tapansa kullakin ;)

Täytyy vain katsoa siihen suuntaan mikä on hyvin
ja mihin itse voi  vaikuttaa,
 - sen kun aina vain jaksaisi muistaa.

 

Eläimien jouluherkut on jo hankittu,

 mutta siivous tuntuu niilläkin jääneen navetassa viime tinkaan.

Nasu rakastaa olkisänkyään,

joten siihen tuskin tarvinnee ihmisen kajota.

Jos nyt muutaman näkkärin palasen viskelee sinne tänne piiloon

ilostuttamaan alati ahnetta possukkaa.

Mutta kuka lie jätti aamuna eräänä Nasun oven salvan huonosti,

 ja antoi Nasun räjäyttää touhuillessaan koko kävelytilan uuteen kuosiin.

 

 Pitäähän eläimienkin kuusensa saada siistittyyn  navettaan

Joulun tekeminen eläimille kun on  iso osa juhlan tuntua

 

 

 

Kanat ulkoilevat edelleen lähes päivittäin.

Se, ajatteleeko nyt olevan pimeä marraskuu vai valon juhlan tulossa,

  taitaa olla enemmänkin asennekysymys

 

 

 

 

 

Kuusi on kannettu sisään

 ja nyt  tuntuu jo, että se joulumielikin sinne ole jo itsensä löytänyt.

Joulu on lasten juhlaa

ja on ihana huomata miten jo isommat lapset tekevät oman osansa,

jotta Joulun olisi helpompi tulla

 

 

                                                          Hyväntahtoista ja iloista Joulua

 "Keskellä arjen uurastuksen,
joulua etsin sydämeen.
Tahtoisin löytää lohdukseni,
lapsuuden joulun kadonneen.
Jossain tiedän muistojen,
vievän onneen hiljaiseen.
Tahtoisin löytää joulun lahjan,
voimaksi kaikkeen mitä teen."

 

Lasketaan lampaita

Meidän naapurilta, vanhalta maalaismieheltä karkasi lammas metsään muutama viikko sitten.
Hänen lampaansa eivät ole niin kesyjä ja hyysättyjä kuin meidän,
 joten lampaan kiinni saaminen metsästä oli mahdotonta.
Isäntä itse uhkasi ampua lampaan, liekö tosissaan, en tiedä.

Lammas juoksenteli itsekseen useamman viikon,
 näimme mekin sen pari kertaa sen juostessa tien yli ja pellon poikki metsän siimekseen.

Viime viikolla seurustelin meidän lampaiden kanssa, kun yhtäkkiä tajusin yhden lampaan olevan aidassa "aita kaulassa".
 Mutta omat viisi tyttönihän olivat ihan siinä lähelläni
Olin aina luullut, että aidat ovat sitä varten, että lampaat pysyvät sisällä,
 tämä vieras lammas pyrkikin laitumelle rikkoen koko takalaidan oviaukon.

                       Villainen lammas syöksyi omiemme joukkoon
 ja muutamassa minuutissa puski oman paikkansa lampaiden joukossa.
                                       Tilannetta ei voinut kuin ihmetellä.

Siellä se vähän eritavalla hoidettu lammas oli omiemme joukossa kuin kotonaan.

Ja kun meidän perhe sairastaa tätä "sekunnissa eläimeen laumautuminen"-sairautta,

niin lirissähän sitä oltiin.

Toisen tytön mielestä loputkin puolivillit lampaat pitäisi evakuoida meille, kun  tämä on niin ihana

 miten siis antaa tätäkään takaisin?

                      Mehän jo tunnetaankin toisemme ;)

 

Puoliso soitti vanhalle isännälle ja kertoi karanneen lampaan kotiutumisesta.

Isäntä kävi lammastaan katsomassa ja ihmetteli kuinka nopeasti se on kotiutunut

 ja oppinut tulemaan jopa yöksi sisälle toisten kanssa.

Yhtään ei tiedetä vieläkään mitä hän ajattelee, mutta toissa päivänä navettaamme

ilmestyi kolme isoa säkillistä kauraa.

                -tunteet ne on vanhoillakin maalaisilla.

 

 

 

                           Nyt me  eletään tänään porukassa näin,

                  kun huomisesta ei koskaan tiedä.

 

On tämä elämä maalla aina vaan  niin kummallista ja rikasta

 

 

 

 

 

Pihasauna hahmottuu jo

Sauna on jo osa pihapiiriä



viime syyskuussa

 Näkymä keittiöstä tänä aamuna 

Eilen oli lattianvaluilta,

 joten kaikkien aikataulujännittämisten jälkeen voidaan huokaista.

Ehdittiimpä ennen talvea!

 

                                     

 

Tasoittaminen näytti miesten tekemänä fyysiseltä ja hikiseltä hommalta.

Mutta voi tätä entistä puuliiteriä, tulevaa puku/olohuonetta.

 Miten kaunis siitä tuleekaan,

 jos osaan sisustamisen kanssa vaan olla tarkkana.

 

 

 

On vanha hirsi vaan niin kaunista

Kanan vaarallinen elämä

Kanojen onnellisuudesta puhutaan paljon, sillä

eihän kukaan halua ostaa surullisten tai kiukkuisten kanojen munia.

 

Meidän kanat kulkevat päivät vapaana, jaloissa ja pihalla olevien rakennustarvikkeiden

sekä koneiden keskellä.







Kylpyhetki rakennustyömaan kupeessa
 

Mutta kun nykyään voi jo kohdata oman nugetin metsäretkelläkin,

 niin voi vain miettiä että kaipaako se pieni

kanakin jännitystä ja vaihtelua elämäänsä?





Kun katsoo kanasen terävää ilmettä,

niin taitaa hän hyvinkin olla tietoinen omasta paikastaan ja siitä ettei kaipaa seuraa.

Kanat osaavat selvästi elää hetkessä ja nauttia siitä mitä luonnolla on heille annettavanaan. Tekeekö pieni vaarallisuus kanan elämästä sen kuuluisan onnellisemman, sitä voi  vain miettiä

                      Ainakaan vielä ei haukka ole pihastamme mäkkäriä tehnyt,
 joten meidän ei ole tarvinnut ruveta kanojemme liikkumista rajoittamaan.

Talvi ja kylmä hoitavat sisällä pysymisen aikanaan,

 nyt iloitaan viimeisistä elämäntäyteisistä pihapäivistä







Minä täältä mummilasta, Hei!

 

Minä olen ollut nyt muutaman kuukauden aivan täydellisen pienen pojan mummi.

 Tuossa se pieni ihminen nukkuu keittiössä lapsen unta silmät liikkuen luomien alla.

 Maailma alkaa olla läsnä hänen pienessä mielessään ja konttausasento treenauksessa, '

jotta pääsisi sinne minne mieli jo vie

Olen hiljaa, istuskelen tässä koneella, silti kaikki aistini ovat hereillä. Emous on vallannut mieleni.

Sisälläni on ihan uusi lämpö ajatellessani pientä lasta

 

Mummius ei ole vielä täydellisesti arkeani,

 nuoret pärjäävät hyvin, eivätkä tarvitse tukeani niin paljon kuin ehkä ennen  pienen syntymää ajattelin.

 

Olen silti minäkin jo tainnut kiukutella näistä hoitohetkien vähyyksistä pojalleni,

 tosin yleensä vuorotyön timellyksessä valtaosa aikatauluistakin on mennyt ristiin.

- kyllä mummoutta pitääkin vähän vahtia, ettei  vaan jää yhtään mistään paitsioon ;)

 

 

Itse olen ihan samanlainen kuin silloin 5 kuukautta sittenkin,

kun pieni oli vasta potkut äitinsä vatsassa

 Ei mummous mitään ole juurikaan minussa muuttanut. 

    Toisaalta,

 jo mielestäni täyteen sydämeeni mahtuu näköjään aina vaan yksi maailman tärkein lisää.

 Se on aina yhtä ihmeellistä.

 

Sen olen huomannut että kun pieni on lähellä aika pysähtyy,

 mummius on silloin kaikki, eikä muita asioita tehdä tai mietitä.

 Läsnäolo on uudessa ulottuvuudessa.

Omien lasten vauva-ajat hiipivät mieleen vahvistamaan kykyä  hoitaa homma kotiin

 

 Emous tunteena on nykyään jos vieläkin voimaakkaampaa ja ihan eritavalla sitä ajattelee oman lapsensa kyvystä huolehtia jälkeläisestään.

 Pienen vauvan mummin tärkein tehtävä taitaakin olla nuorten vanhempien tukena,

 siis sillai sopivasti taustalla, mutta helposti saatavilla.

Ihmissuhteiden taitolajien korkeakoulua, sanoisin ;)

 

Kyllähän minä odotan niitä käsikädessä kävelyhetkiä, satujen lukemista ja niitä

"mummilassa on aina sellaista"- juttuja. Ja joskus olisi kiva tuoksua ihan pullaltakin.

 

 

 

Olen itse saanut isovanhemmiltani niin paljon, ei taida olla päivääkään etten heitä edelleen ajattelisi. He ovat muokanneet minun maailmankuvaani ja tapaani kohdata elämää.

Käyn uimahallissa useamman kerran viikossa mutta silti eilenkin  mennessäni vesijuppaan katselin pesuhuoneen ikkunaa ja ajattelin, että täällä me aina mummin kanssakin lauantaisin käytiin. Ikkuna on ihan samanlainen kuin silloin kun olin pieni.

 Kaikki oli hyvin ja turvallista. Mummin kanssa oli kivaa.

Semmoinen mummi minä tahdon olla,

ihan sama harrastanko sitten kudontaa, uintia tai bloggausta.

 Olen kiitollinen saadessani olla osa hienon mummoketjun jatkoa.

 

Kun paljon on saanut, on pakosti paljosti annettavaa,

 -ihan vaan omana itsenään

 

 

 

"- Mummous on mielentila, joka ei ole iästä tai lapsenlapsista tai edes sukupuolesta kiinni. Sisäisen mummoutensa löytänyt henkilö elää hetkessä eikä tohota tulevaisuudesta, on mukava ja leppoisa. Mummous on kansallinen aarre, luovuuden ikilähde,

 

Sukkia kutovat, keinussa istuvat alkuperäismummot ovat puolestaan jo lähes kadonneet tai harvinaisuuksia. Eikä uhrautuvia marttyyrimummojakaan taida enää olla. Nykyajan mummo bloggaa, joogaa ja huolehtii painoindeksistään"

Lähde:

                                              http://www.sydan.fi/jutut/juttu/-/view/134926

 

 Ja nyt minä jatkan unen  kuuntelemista ja vartioimista, aion olla siinä paras mahdollinen.
Ihan korvaamaton, se mummin etuoikeus