Sateinen heinäkuun 7.2026

 Heinäkuu, loma etenee valtoimenaan. Sade vielä väkevämpi.
 Ystävät ovat juuri tämän viikon Santorinilla. Kiva heille, oikeesti. Kateus hiipii väkisinkin mieleen, vaikka olen siellä missä haluankin. Saaressa.

Kunnes tajusin, että voinhan minäkin matkustaa. 

Tässä paikallani, omille juurilleni, tähän taloon, jossa haahuilen parin lemmikin kanssa pitkiä aikoja yksin. Voin kuljeskella huoneissa, astua samoille puurappusille kuin niin moni minua ennen, lämmittää hellaa, kantaa vettä sisään. 

Kuvitella, mitä kaikkea nämä lattiat ja seinät ovatkaan eläneet mukana. Millaisia historiallisia ajanjaksoja tai ukkosen ilmoja tämä talo on kestänyt. Mun ei täällä tartte pelätä, sen olen jo ymmärtänyt.

Alan pesemään peräkammarin hirsiä. Olemme ajatelleet jättää sen ainakin aluksi hirsille ja kesän ruuhkiin nukkumapaikaksi. On tunne, että nyt pitää antaa talolle tilaa näyttää, mitä se haluaa. Tapettikerrostumia on niin paljon, että pitää hengitellä ja katsella ennenkuin tekee päätöksiä.  Hirsille tämä tuskin jää, koska niin ei ole uskoakseni ollut hirsien toisesta saaresta siirron jälkeenkään. 

Juhannuksena tässä kammarissa nukkui ensi kertaa lapsenlapseni, lasten kanssa yhdessä sornin laskettiin, että he ovat tämän talon kuudes sukupolvi. 

Vuosikerrostumia miettiessä menee yksi sadepäivä aika sukkelaan.

Talossa on tunne, että tätä taloa ovat hallinneet sisäisesti vahvat naiset, eikä se kai mikään ihme ole, sillä saarelaisuuteen on aina kuulunut miesten merillä olo, vastuu ulkoisesta turvallisuudesta kun naisten vastuulla oli taas perheen ja arjen toimivuus. Työnjako on ollut selkeä, vaikka kuuluihan naisille peruskotitöiden lisäksi verkkojen putsaukset ja parsimiset. Naiset taisivat olla myös niitä soutajia ja taitavia meren liikkeiden aistijoita.

 

    Minua viehättää ajatus päivästä tasan sata vuotta sitten keskiviikko 7.7.1926. 

Saima mummoni oli tuolloin 33-vuotias seitsemän lapsen äiti. Yksi lapsista oli monien tuntema Sulo, tuona päivänä jo 11-vuotias, joka ihan varmasti oli jo oppinut oman tapansa olla ja liikkua ilman ylimääräistä hössötystä. Hän oli poika omassa roolissaan, vaikka raajavammaisuus estikin arkisiin töihin osallistumisen. Pappani Harald oli tuona heinäkuun helteisenä päivänä reilu viisi vuotias, oliko hän ollut jo isänsä kanssa aamuvarhaisella kokemassa verkkoja, pois äitinsä helmoista? Saimahan oli ilmeisesti viimeisillään raskaana, sillä seuraava kahdeksas synnytys käynnistyisi reilu viikon kuluttua. Hauska ajatus, että minä tiedän jotain sellaista Saiman lähellä olevasta synnytyksestä minkä Saima kokemuksestaan vasta aavisti. Saimahan tiesi jo hyvin mitä tuleman pitää, joten eläimille ehkä oli jo saatu heinää varastoiduksi ja kalaa oli suolattu uutterammin tulevia lapsivuodepäiviä ajatellen. Toisaalta syntymä oli osa elämää eikä arki ehkä pysähtynyt uuden lapsen vuoksi niinkuin nykyään ja olihan perheen vanhin tytär jo 13 vuotias, hänestä oli varmasti apua äidilleen. Kesän kerrotaan olleen kuuma ja kuiva, mikä varmasti haastoi perheen viljelyksiä ja eläinten hoitoa. 

Saarelaisten elämäähän rytmitti enemmän luonnonilmiöt kuin kello tai tuoreen valtion poliittinen ilmapiiri. Vahva yhteisöllisyys on ollut ehdottomasti haastavissa olosuhteissa turvallisen elämän edellytys.

Saima tuli tähän taloon minäksi Tytärsaaresta ja oli varmasti saanut lapsuudenkodistaan kätevän ja työteliään saarelaisemännän taidot. Uutteruus ja sitkeys ovat olleet perusominaisuuksia sen ajan saarenkasvateille. Väkisinkin sitä miettii jos olisikin syntynyt sellaiseksi tuumailijaksi,  miten sitä sen elämän ankarassa rytmissä olisi pärjännyt? 

Jos on syntynyt ulkosaaressa vuonna1893, 

niin kasvatus on ollut varmasti vahvasti uskonnollista ja Jumalan tahtoon luottavaa. 

Niin se oli tässä talossa vielä minunkin lapsuudessani.

 Radion kirkonmenojen ja merisään aikana piti osata olla hiljaa 

 Nyt näitä molempia kammareita hallitsee parisängyt ja on vaikea käsittää, miten niin moni mutikka vanhempiensa kanssa tässä nukkui ja viihtyi tämmöisinä huononpinakin ilmoina. Kynnyksen painauma kertoo omaa tarinaansa niistä kaikista pienistä ja toisaalta painavistakin askeleista, joilla on ponnistettu kohti seuraavaa askelta. 

Lopulta Saima sai Konstansa kanssa yhteensä 12 lasta näihin kahteen pieneen huoneeseen. Pienin lapsista olisi oleva vasta viisi vuotias kun Saima jäisi Konstan pihapolulla saaman sairaskohtauksen vuoksi leskeksi. 

Onneksi Saima ei vielä tuona heinäkuun kuumana keskiviikkona tiennyt mitä elämällä ja Jumalalla olisi hänen suruikseen ja iloikseenkin suunnitteilla. 

Saima on ollut monen jälkipolven äiti, isoäiti, isoisoäiti ja isoisoisoäiti. 

Olin itse yhdeksän, kun hän kuoli 85-vuotiaana. Muistan lapsuudesta hänen keltaisen aamutossun pampulansa, kun hän aamuisin kulki rannasta aamupesulta takaisin tänne kammariinsa. Pehmeä keltainen pampula oli vain toisessa tossussa. Muistan hänestä myös jonkinlaista arvokkuutta, ehkä se oli sitä elämän perusasioiden ymmärtämisen vahvuutta ja ikäpolvien kunnioitukseen kasvattamista.

Jos tämän tekstin lukeminen herättää jollain lailla Saiman, tai ylipäänsä saariston vahvojen naisten muistelemiseen, niin silloin tälle sadepäivälle olet myös sinä saattanut saada uudenlaista arvokasta merkitystä?

Minua on Saima on nyt ainakin aikojen takaa opettanut, miten vähän kuitenkin tiedän 

ja miten hatarasti saan kiinni, mikä vuosi täällä on tapahtunut mitäkin.

"Aina ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan", se kaikki onkin tässä ja nyt, 

ihan itsessä, kun vain on valmis pysähtymään.

Tämä päivä oli ikimuistettava "reissu" jonne haluan palata. :)