Tämä saari taloineen on kuulunut jo pappani isälle aikoinaan. Täällä on eletty paljon ennen minua. Se näkyy kaikessa, tuskin paljon mikään on muuttunut, siunattu rahapula ;)
Nyt tätä paikkaa ylläpidämme minä ja kaksi sisartani.
Lapsena täällä oli paljon ihmisiä, joku oli aina paikalla. Joskus muistan miettineeni että millaistahan olisi olla ihan yksin, eilen sen muistin... Näköjään jotain kun toivoo ni sen saattaa saada aika viiveelläkin.
Eilen kaupassa ystäväni kysyi etteiks mua pelota täällä yksini. Ajatus tuntuu hassulta, miksi mä mitään pelkäisin siellä missä mun on niin hyvä olla. Enkä mä tässä ala enempää selittää, mutta mä vahvasti uskon, olin monesti sen tuntenut, että mua suojellaan täällä. En mä lopulta ole koskaan täällä yksin.
Naapureiden mielestä meidän talossa kummittelee, en mä ketään koskaan ole tavannut, nähnyt. Mutta olen saanut talolta lahjoja, asioita joita olen etsinyt on yhtäkkiä ilmestynyt vintille, mun näköisiä juttuja.
Muutaman kerran olen kokenut suuren tunnemyrskyn menevän lävitseni, sitä lämmönaaltoa ja turvallista oloa on vaikea sanoinkuvailla.
Eilen istuin pihakeinussa, joka on pihassa ollut iät ajat. Katselin samoja pensaita, koivuja jotka on ollut siinä lapsuudestani lähtien. Yhtäkkiä näin itseni taas lapsena, että milloin tahansa taas ovi aukenisi ja edesmenneitä rakkaita tulisi luokseni.. Ikävä ja tunnemyrsky poltti kyyneleet silmiin. Kokemus oli vaikuttava.
En sittenkään taida olla koskaan täällä yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen mielissäni kommentistasi.
Kiitos ja tulethan taas takaisinkin ;)