En kerro lapseni sairastumisesta tai kuntoutumisprosessista . Siihen minulla ei olen ensinkään lupaa eikä edes ymmärrystä. - Se ei ole minun prosessini.
Minun prosessini on olla kilpailuviettisen nuoren äiti, tukija ja huoltaja.
Tämä matka on ollut pidempi kuin osasimme etukäteen ajatella.
Alussa, kun emme syytä ymmärtäneet, -
tuli käytyä monella harhapolulla, tosin moni niistäkin oli tarpeellinen kokea.
Ja lopulta, vaikka syy oli jo tiedossa,
on ihmiskeho niin ihmeellinen,
ettei moni ammattilainenkaan osaa valita oikeaa tapaa kehoa hoitaa tai korjata.
Oikeiden ihmisten avulla 13v. oppi ja joutui ottamaan itse vastuuta omasta kehostaan,
sen kuulemisesta ja havaitsemisesta.
Itse kun en lapseni kehon viestejä kuule enkä näe,
niin osakseni on jäänyt hyvinkin tyhmäksi tekevän oloinen kyselijän rooli.
"Sattuiko tänään? Miltä se tuntui" Menetkö huomenna?" Jne.
Tuntuu, että tahto auttaa ja ymmärtää onkin super tyhmän urkkijan rooli.
Mitä se nuoren urheilijan kuntoutuminen äidin silmin sitten tarkoittaa.
Eva Whalströmin sanoin:
"olla niin kova, että uskaltaa huilata"
Lastani seuranneena koen kuntoutumisen tarkoittavan myös sitä,
että kuntoutumisen tavoitteen pitää olla niin vahva mielikuva,
että määränpäätä kohti meneminen on helppoa ja itsestään selvää.
Tässä kohtaa nuoren tukena ovat onneksi oma valmentaja
ja kehonhuollon ammattilaiset, joihin hän voi tukeutua ja luottaa.
Kuntoutuminen tarkoittaa kuitenkin vääjäämättä myös luopumista toviksi
jostain, joka on melkein koko elämä
tai ainakin vapaa-aikaa määrittävin elämäntyyli.
Tämä koskee myös vanhempia.
On helppoa sivusta sanoa, että kuntoutumisen kesto on rajallinen,
vain tämä aika,
mutta jos elää hetkessä niin kuin lapset elävät.
niin aika on kyllä surkean pitkä.
Eikä kukaan etukäteen oikeastaan pysty sanomaan, mikä on viimeinen määräpäivä
ja mitä kuntoutumisella lopulta saavutetaan.
Sinä aikana moni kilpakumppani saavuttaa joitain merkittäviä tavoitteita,
saa paranneltuja aikoja ja mitaleja, jotka ovat näkyviä ja helposti mitattavia onnistumisen tuloksia.
Kuntoutuja seuraa sivusta
- hänellä on vain usko omaan tekemiseen.
Se, että minun kuntoutujani pystyy vielä kannustamaan starttipallille nousevia ystäviään
on jotain niin suurta, etten itse sitä pysty käsittämään.
Se on vahvuutta, jota en voi kuin ihailla
ja ottaa hänestä oppia..
Kuntoutumisen polku on myös valtavan yksinäinen polku,
on pakko tehdä omat yksilölliset harjoitteet itsekseen
ja tukijaksi haluava lähestyy usein juuri niillä typerillä kysymyksillä,
joihin ei vastauksia löydy.
Vastaukset löytyvät vasta "sitku" kuntoutus muuttuu taas osallisuudeksi.
Äitinä olen tuntenut valtavaa turhautumista, epäreiluutta ja katkeruuttakin.
Miksi nyt, miksi juuri minun lapselleni.
Miksi, on suuri ja lamaava tunne.
Tähän pieni kuntoutujani itse ei ole itse juurikaan energiaansa tuhlannut,
kuten äitinsä heikkoina hetkinään
Mutta samaan aikaan
ja se miksi tätä kirjoitan on se,
miten olen tuntenut ylpeyttä lapseni rohkeudesta
ja nöyryyttä kuinka hän kykenee suurempiin ajatuksiin ystäviään kohtaan
kuin minä ehkä koskaan.
Kuinka hän pystyy kannustamaan ystäviään, iloitsemaan heidän puolestaan
Kuinka vahva ja päämäärätietoinen hän onkaan kulkiessaan kohti tervettä tavoitetta.
Hän näkee sen tähden tästä matkasta, mikä minulta on aika ajoin pilvien peitossa.
Hän on rohkea sietäessään kuntoutumisaikaa,
vaikka kilpailumaailmassa pysyminen kivun ja buranoiden myötä olisi ollut helpompi päätös.
Kuinka hän opettaakaan minua,
-vaikka minun kuuluisi olla hänen tukijansa..
" Olla niin kova, että uskaltaa huilata"
Sitä ei tässä suorittamisen maailmassa moni aikuinenkaan uskalla.
Ihan turha tulla minulle sanomaan, että kasvatamme pullamössö sukupolvea,
Ympärilläni näen monta hienoa lasta, omani mukaanlukien,
jotka ovat tämän väitteen totisesti vääräksi todistaneet.
Ja ihan tässä samalla lapsestani oppia ottaen
toivotan sydämestäni onnistumisen iloa jokaiselle tänä viikonloppuna
uinnin ikäkausimestaruuksiin osallistuvalle.
Olkoon onni ja ilo myötä jokaisessa vedossa ja potkussa.
Tehdyllä työllä olette paikkanne starttipallilla ansainneet.
