Rauha asuu meillä

Sain isän aamulla kotiin, kotiutus viivästyi erinäisten takaumien vuoksi.
 Mutta nyt hän on täällä.

Odotuksen päivinä olen siivonnut ja järjestellyt asioita, sanoin miehellenikin että ihan kuin tekisimme joulua, sama odotus, vuohke ja valmistelu.

Välillä olen tuntenut keuhkot lamaavaa pakokauhua ja pelkoa siitä miten me ja miten minä tästä selviämme.
 Välillä olen taas ollut suorastaan onnellinen siitä että sain tämän mahdollisuuden olla isän lähellä loppuunasti,
ylpeys ja onni mieheni vastuunkannosta on myös antanut paljon iloa..

Itkuhetket ovat olleet lähinnä pieniä tirskahduksia useamman kerran päivässä, tehdessä ei niin ehdi suremaan.

Tänään aamulla hain iskän, hän oli huonompi kuin osasin kuvitella. Menin aivan paniikkiin, oli vaikea kuulla ja ymmärtää mitä hoitaja minulle ohjeisti.

Nyt kun olemme olleet yhdessä muutaman tunnin luulen että osa isän huonoutta oli tietty laitostuminen " antaa hoitajien ajatella"
Iskä nukkuu paljon, lähes joka lauseen välissä, selittää väsymyksen johtuvan sairaalassa huonosti nukutuista öistä.
 Itse touhuan kotiaskareita hiljalleen ja hiljaisuuden vallitessa.

Äsken söimme keittoa yhdessä eikä kummallakaan ollut kiire minnekkään, hiljaa muutaman sanan vaihtaen vain olimme yhdessä. 

Itselläni on se ainakin 100 000 toistoa heikomman auttamisesta, mutta nyt tarvitsen kaikki voimat ja osaamiseni osatakseni auttaa omaa isääni..
              Tämä hoitaja pieni tuntee itsensä juuri nyt hyvinkin mitättömäksi


Meidän kotiimme on nyt todella muuttanut joku syövän ja isän lisäksi. Se joku on vähän samankaltainen rauha kuin vauvaperheessä on vauvan saapuessa kotiin.
Jokin elämän ihme on aistittavissa kaikessa, vaikka juuri mikään ei ole muuttunut. Silti mikään ei ole niinkuin ennen ja on ihmeellistä että elämä jatkuu toisaalla niinkuin mitään, vaikka itsellä on järkkynyt kaikki.

Eikä se mikä meillä on,  pelota, päinvastoin,
 se antaa rauhan kuunnella omia ajatuksiaan ja sitä mikä itselle on oikeasti tärkeää.
Aika on pysähtynyt.

Jollain tasolla mä luulen että Maia-koirakin vaistoaa että  se jokin on nyt läsnä. Herkästi, ilman normaalia pelkoa se kävi nukkuvaa iskää haistelemassa.

Miten mä nyt niin voimaakkasti kuulen sisäisen äänen sanovan ettei meidän tarvitse kuolemaa pelätä.

Kuolema on vain vaihe, siirtymä, poistuma ..

Kuolema on meissä kokoajan yhtälailla kuin elämä, juuri nyt vain se on suuremmalla sykkeellä kodissani ja aivan kuin pihan pienet varpusetkin siitä laulaisivat.
                         Kummallinen, mutta samalla turvallinen tunne.

Se mitä mä pelkään on ikävä ja menettämisen lopullisuus.
                 Mitä sitten kun rakas ihminen on oikeasti poissa.

uusi perheenjäsen

Olemme taas uuden edessä.

Isäni myelooma on edennyt siihen vaiheeseen ettei hän voi asua yksin eikä hänen naisystävänsä rahkeet riitä enää hänen kanssaan asumiseen, joten
Isä  ja hänen syöpänsä muuttaa matalaan majaamme kunhan pääsee sairaalasta

Mä en edes näe tälle vaihtoehtoa laitospaikan  etsimisenä. Ei reilu kuusikymppinen väkevällä voimalla elänyt mies kuulu edes vakavasti sairaana laitokseen.

Olen saanut isältäni "kyllä sä vanhimpana tyttönä nyt käsität"-kasvatuksen. Aina on pitänyt joustaa ja käsittää toisten puolesta.
 Jotenkin kun me olemme nyt yhdessä tässä viimeisessä tilanteessa käsitän, että aivan kuin hän jollain tasolla kasvatuksessaan olisi valmistanut minua tätä kohti.
                           - Ei saarelainen hylkää omaansa hädän hetkellä.

Mieheni kunnioitus ja miesten välinen ystävyys ei edes ehdollistanut tätä ratkaisua.
          
Miten mä arvostankaan miestäni hänen ihmimillisestä ratkaisustaan lähteä tähän tuntemattomaan. Minua hoitajuus vähän auttaa, mutta hänelle ja lapsillemme tämä kaikki on vierasta ja varmasti pelottavaakin.


 Ja mä luotan  siihen, että saamme apua kahdelta siskoltani isän auttamisessa ja hoitamisessa, yhdessä ja perheenä me tähän  pystymme.

 

Olen myös paljon miettinyt sitä,  miten kummallista että tämä tilanne 3 sukupolven yhdessä asumisesta yhdessä
                    ja syksyllä käymäni kotona hoitamisen kurssi sattuivat nyt jo..
 -Välillä pitäisi mitä haaveilee, ettei saisi sitä liian aikaisin ja ihan väärässä muodossa.
Minä kun kuvittelin sitten joskus hoitavani kauniisti vanhentuvaa ihmistä ..

Isäni hoitojen jatkuminen ratkeaa ensi keskiviikkona, siihen asti me perheenä ja kotina valmistaudumme ja keräämme voimia..

Joten nyt ripeästi siirtelemään tavaroita tulevasta isän huoneesta ennenkuin iltavuoro kutsuu.

Eihän tämä mikään Southwork ole

Pitkä on matka ja ajankulu siihen että täällä kaikki olisi niinkuin itse haaveilee, jos koskaan siihen edes päästääkään.

Aika kulkee kovaa vauhtia ja arki sekä harrastukset vievät valtavasti aikaa ja energiaa. Postailukin on jäänyt aivan jalkoihin.

Olemme asuneet täällä nyt reilu puoli vuotta ja uskoisin sen olevan aika jolloin suurin uutuuden viehätys ja "honeymoon" on mennyt.

 Haasteita on ollut monenlaisia, me emme esimerkiksi kyenneet edes kuvittelemaan miten huono eristys olohuoneen seinässä on.
 Jäinen tuuli puhaltaa kylminä päivinä kylmentäen taloa vaikka kuinka pystyuuneja hehkutetaankin.
Miehelleni sanoinkin että nyt ymmärrän  konkreettisesti sen mitä tarkoittaa kun "luonto tulee ihan lähelle".
-Joulukuun alun kylminä päivinä tuntui että tuuli tuli ihan tupaan asti.


 Matka keskustaan ja uimahalliin, jossa valtaosa harkoista on, on n. 20km.
Pahimpina kuskauspäivinä heilahtaa äkkiä helposti reilusti yli 100km auton mittariin
          ja illalla on turhautunut olo kun mitään ei ole saanut taaskaan aikaiseksi.

 

Mutta se kolikon toinen puoli.

                                      Sille ei vieläkään ole sanoja.

 

 

 On vain tuntemuksia, onnen hehkua joka etenkin auringon pilkahtaessa liekittää heti sydänalassa.

 

Tunteet täällä muutenkin ovat enemmän pinnassa, olo on välillä kuin kuulemma BB:ssä, kuten siellä olleet ovat sanoneet;
Tunteet heittelevät herkästi luovuttamisesta ja tuskaisesta epätoivosta
                  suureen riemuun ja olemisen iloon.

 

Vanha talo ja tila elää omaa elämäänsä ja välillä tuntuu ettemme ihan kaikkea vielä käsitä emmekä osaa etukäteen varautua siihen mitä meille tarjotaan.







Entinen kotimme pienkotialueella on nyt tyhjä ja siellä käydessäni koen ehkä samankaltaisia tuntemuksia
        kuin omakotitaloasuja mennessään kerrostaloon.
 Ahdistavaa ja ahdasta, naapuritkin ovat kuin melkein omassa pihassa




Mä olen niin tainnut tottua jo maalla asumiseen, puukorien kanssa pelaamiseen ja siihen ettei jumpsuit ole luksusta, vaan musthave-vaate kuten villasukat tuulisina pakkasiltoina.

Täällä meillä on näiden kavereidemme kanssa niin hyvä, ei helppoa eikä yksinkertaista, mutta elämä on jotain enemmän..

Ehkä jonain päivänä minulla on tunteille jopa sanat.

Ps.

Ja jos sinä  tämän lukija asut oikeasti "maailman laidalla" pikkaisen alkeellisesti etkä vain muodikkaasti vanhasti niin ota minuun yhteyttä!
 Haluaisin jakaa näitä kokemuksia sellaisen kanssa joka käsittää mistä tässä on kyse..
 Nauratti kun sain tekstiviestin ilmastointiputkien tarkistustarjouksesta alueellamme.
         Meidän talohan hengittää tuulien mukana, onkohan täällä jotain oikein putkiakin sitä varten?

Odotettu avaus

Tähän näkymään on saanut 4-5kk tottua

 

Reikä tänään

Kulkureikä kerrosten välillä avattiin tänään isommaksi.
Eteisestä on tänään myös  otettu osittain seinälevyjä pois ja taas osa talon tarinaa kertoutuu meille entisten ihmisten käden jälkinä.


Eteisestä löytyi seinän sauma, joka on ollut kaapin tai varaston takia.

 

Kaapin / varasto takaseinä ? on maalattu jollain savipohjaisen typpisellä maalilla aikoinaan

Seinä ylhäältä kuvattuna

Vaikka välillä usko ja voimatkin minulta ovat  olleet koetuksella tässä vajavaisessa "havumajassa" asumiseen niin tänään tuntui taas niin hyvältä..


Vanhaa käsin työstetty hirsi on niin kaunis ja puhutteleva.
Meri on maailman rentouttavin asia tuijotella. mutta kyllä vanhassa hirsiseinässäkin joku taika on

Pieni ripale entistä sisustusta

 

 Siellä vaaleanpunaisen lastulevyn alla oli se oli mitä itse olemme kokoajan
odottaneet näkyväksi...
                    Ikivanha hirsitalo

Rappuja odotellessa

 

Missä onni?

Mitä se onni on?

Onko se sitä että saa poltella kynttilöitä ja katsella illan laskeutumista pellolle?

Onko se sitä että polttelee tulia uunissa niinkuin ei maailmassa ei tärkeämpää tekemistä olisi

 

 

Onko se sitä että on tehnyt jonkin päätöksen ja saanut itselleen uuden suunnan?


Sitä se on ainakin että on hetken yksin ja odottelee perhettä saapuvaksi kotiin.

On se myös sitä että ohimennen käsi saa koskettaa sohvalla nukkuvan kissan turkkia.

Onhan se myös sitä, että saa kuunnella koneelta juuri niitä lauluja kauniita lauluja, joita mieli janoaa.

Edu Kettunen - maailma ilman sua



Ja on se myös sitä, että saa vaan olla kotona kaikkien niiden listassa olevien iltavuorojen keskellä.

Onni oli myös  siinä hetkessä, kun hain kylmästä puuvajasta halkoja ja huomasin miten koira tuli istumaan ovelle,
jäi odottamaan juuri minua, jotta saan korini täytettyä
                                     ja saamme yhdessä mennä takaisin sisälle lämpimään.



                                        Onnihan on ihan tässä kokoajan.

 Ja olen juuri nyt  niin onnellinen että ehdin sen  huomata.

                                Eikä juuri nyt minkään tarvitse olla toisin.

Fustra on matka

Lonkkani nivelrikko on minulle edelleen surua tuottava arvoitus. Minä en tiedä mikä kipu on syy tai mikä seuraus.
                Fustrassa seurataan painoa ja mittoja, toisarvoista sanon minä!

Minulla edistymistä voisi mitata puhtaasti kipumittarilla,  vartalon suoruudella, elämänlaadulla ja sillä
 olenko ymmärtänyt itsestäni mitään.

Fustraa on  nyt takana 8 - 9 tuntia. Kipuni ovat  jo tippuneet alle puoleen!!
Kävelyni palautunut " Rampe &Naukkis"- tekniikasta jo normaaliksi, vielä odotan että lantio jopa jonain päivänä keinuisi ;)

Vartaloni lukitukset ovat ohentuneet, ovat ne minussa silti edelleen,
               mutta ne on nykyään helpompi plokata, minulla on  jo nyt työkaluja.

Olen Fustrassa myös vahvistanut tuntemuksiani siitä mitä olen kauan jo tiennyt, elämä on lyhyt hukattavaksi tekemällä asioita, jotka eivät tuota itselle onnellisuutta.

Olen lonkkani takia matkalla uuteen, milloin muutokset ovat totta, sitä vielä en osaa sanoa.
       Olen edelleen siinä pelastuslautassa, jonka koin silloin tutustumiskerralla

Fustra on toimintaa ja tekniikkaa, mutta sitä ohjaa personal trainer ja niille jotka Fustraa  miettivät sanoisinkin että valitkaa myös pt;nne joka on omia tarpeitanne palveleva.

Itselläni on kokemusta vain yhdestä aivan upeasta naisesta enkä pysty kyllin kiittämään että lähdin hänen kanssaan tälle matkalle.
            Hän on alati läsnä, ymmärtää kipuni, muttei silti sääli minua, vain ymmärtää ja tunnistaa missä mennään.

Hän iloitsee onnistumisistani ja tsemppaa silloin kun tuntuu että raja on tullut vastaan.
 Hänen kanssaan voin olla oma itseni eikä minun tarvitse selitellä tai peitellä mitään.
 Ja se huumori jota meillä on;  on sairaan kaunista,  hervotonta
ja ilman suojaa,
    tietyllä tavalla ihotonta.
                                       Minä saan  olla minä!


Minä saan tehdä matkaani edelleen pelastuslautalla jossa olen jo  kapteeni ja Anni maailman paras luotsi.

            Olen ihan varma, että kun tämä matkamme on ohi,
minä myös kykenen näkemään sen maan johon haluan lonkkani kanssa astua.
                        Ja siellä minun on entistä  eheämpi ja vahvempi olla.





“Jos Suomi olisi täydellinen paikka, jokaiselle pitäisi tarjota mahdollisuus kokeilla Fustra-harjoittelua. Siinä työperäiset sairaudet, poissaolot vähenisivät ja elämänlaatu paranisi ratkaisevasti.”
- Petri Keskitalo, suomalainen urheilulegenda, Hämeen Sanomat 14.3.2012.

Yöpuuhastelua

Yöllinen kulkija

 

 

 

Eilinen ilta meni yömyöhälle, kun teimme mestaa tänään tuleville ekovillan puhaltajille.

 

 On ollut ihan loistavaa projektin edistymisen kannalta, että töillä on ollut monesti joku aikatavoite, vaikkei se juuri tekemisen hetkellä niin kivalta tunnukkaan.

 

 

Rojua oli vielä jonkin verran iltayöstä putsattavana

Hämärän hyssyssä puuhastelua

Riinan huone saatiin ensimmäisenä siistiksi

Paloturvallisuudesta huolehtimista

Wc tumpattuna täyteen työtarvikkeita

Kauniit hirret peittyvätkin ikiajoiksi

 Aamulla yöllinen puuhastelu palkittiin kun olohuoneen ikkunasta näkyi onnellinen perhe

Hirveä emme metsästä

Talon entinen isäntä oli intohimoinen metsämies ja vielä kasikymppisenäkin palkittu hirviampuja. Niistä ajoista muistona on n. 80 erilaista palkintoa ja pokaalia tallessa varastossa.

Nyt on taas hirvestysaika, mutta se ei koske meitä.
           Ampumaan en kykene minä ja vielä vähemmän mies.

Mutta
on meillä silti oma hirvi.
                      Hirvi Hubbert,
  joka on saanut olla sen verran monen treenilaukauksen kohteena pihan perällä,
         että nyt on meidän aika antaa hänen kantaa  monia muistoja
   ilman uusia osumia.

 

 

 

 

Hubert asuu ihan ampumaetäisyydellä pihastamme, metsän rajalla .

Hänellä on ihan oma pieni mökki, josta hän aikanaan liikkui kiskoa pitkin puiden siimeksessä.
               Jonain päivänä haluaisin nähdä vielä hänessä sen verran virtaa, että liike olisi taas nähtävissä.

 

 

 

Hubert on esimerkki siitä, että kun jotain haluaa kovasti sen eteen täytyy tehdä töitä. Empä silti tiedä kuinkaan montaa, jonka unelma olisi oma liikkuva hirvitaulu

     Entinen isäntä teki unelmastaan totta ja siksi meillä on tänään Hubert mökissään viettämässä turvallista lauantai-iltaa ja kertomassa jälkipolville tilan historiasta

              Millaisia hirvitauluja teillä on? ;)

Vintillä tapahtuu

Ihanaa, että jopa remontti tuntuu etenevän sellasella vauhdilla etten itse ehdi edes kuvaamaan saatikka osallistumaan.

Huoneiden väliseinä tolpat alkavat olla valmiita ja wc:n ääriviivat hahmoittua




Wcn kehikko




Lavuaarin paikan hahmottelua



Ovi Eevin huoneeseen

 

 

 

 

 

 

Loppuviikosta tällä kävi ammattilainen Virosta joka kertoi olleensa korjaamassa paria linnaakin joskus ja hän lupasikin meille yhtä kaunista kädenjälkeä piippujen muurauksessa


Ja kauniit piipuista tulívatkin, kauniit ovat jo ennen maalaustakin

Remontin alkutaipaleella



 

 

 

Nyt ollaan siinä vaiheessa että kaikki työvaiheet vievät projektia näkyvästi eteenpäin.

Ja naapurin taloprojekti tien toisella puolella on alkanut tänään nousemaan paketista hirsitaloksi.

Maalla rakennetaan taas vuosikymmenten jälkeen