Riittävän hyvä tähän keskiviikkoon

Surffailin aamulla somessa

Varsinkin instasta pidän paljon.

 Kuvia kauniista, oivaltavista, sisutustuksista, ihania siistejä koteja, 

joissa joulu jo kolkuttelee ovella.

Suloisia eläimiä

Salilla käyviä ihmisiä, jotka ovat kuulemma sinut kroppansa kanssa,

 onnellisia.

Ihmisiä, jotka hallitsevat ruokahimonsa ja ymmärtävät miten kroppa on temppeli.

Pidän inspiraatioista, joita kuvilla yritetään minun ammentaa.

Itsehän valitsen mitä somesta seuraan

Tykkään postata itsekin sinne tietyn mielikuvan kuvia omasta elämästäni.

Yhtäkkiä painan taas väärää nappulaa

 ja seuraava kuva olenkin minä itse keittiössäni.

Tässä ja nyt.

Hämmentävää ja raadollista niiden täydellisten kuvien jälkeen.
Minä,

 joka en vaan osa someselfieitä, enkä suodattimia

 enkä oikein edes ymmärrä miksi aikuiset niitä omia naamankuviaan someen tykittää

Kuvassa on aamukahvit juotu jo, ties monennet

 pieni pätkä myöhästynyttä isänpäivä sukkaa kudottuna

 siinä ohessa. 

Lapset kuskattuna kouluun ja tulet pannuhuoneessa.

Heräämisen yrittämistä ennen iltavuoroa,

 silmien alusista näkyy armottomasti  huono palautuminen vuorotyöstä.

Hiukset kampaamatta, jos se nyt mitään auttaa.

Eikä aamupalakaan tainnut olla elämää elvyttävää.

Hymyilen silti itselleni.

 Olen oikeassa paikassa.

Taustalla näkyy lähes valmis keittiö,
 remontti, jota kuvaa keskeneräisyys ja maksettava asuntolaina.

Sotkua, josta pitäisi saada tolkkua 

eikä vain roikkua tässä ennen iltavuoroa. 

Tekemättömiä asioita.

 Rojua, mitä kummallisesti voi sivuuttaa useampanakin päivänä

 ja kuvasta ne hyökkäävät silmiin.

Se kaikki mitä sotkuna

 näkyy on perheestäni ja elämästäni jääviä jälkiä.

Niistä jokaisella on syynsä, merkityksensä.

Ne ovat merkkejä arjesta, tavallisesta onnesta, 

rutiineista, jotka pitävät tätä arkista perhettä

 kasassa ja liikkeessä.

Tänään(kin) koitan olla parempi,

 lähes somen veroinen ;)

Sisimmässäni tiedän silti, että itseäni vastaan lopulta vain kilvoittelen.

Vain se miten itse itseäni kohtelen on se mikä merkitsee 

ja heijastuu ihmisiin ympärilläni

Tänään on hyvä päivä olla onnellinen,  

Riittävä

juuri tälläisenä

 Sinäkin, sellaisena kuin juuri nyt tätä luet.

Riittävä!

Iloista päivää myös sinulle <3

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla pysähdyt

Pidän itseäni meri-ihmisenä, niin minulle on lapsena opetettu. 

Toiset isovanhemmat ovat saarelaisia, joille meri oli koti ja elinkeino.

Toisten isovanhempien kanssa tehdyt saariretket ovat kultaisina muistoissani.

Kuinka hyvältä edelleenkin tuoksuu löpö, kun sen haju osuu nenääni. 

Muistan, miten vaari kammesta kääntäen käynnisti vanhan meriläisen, piti olla nätisti ja paikallaan, Kuunnella vaarin kiroilut jos moottori ei heti käynnistynytkään. 

Ikinä en muista että rannalle olisi jääty, että olisi pitänyt eväiden kanssa palata takaisin kotiin.

Ja siellä saaressa, 

siellä paistoi aina tietenkin aurinko, kallio oli kuuma ja meri lämmin, perhe oli hyväntuulinen 

ja rieska maailman parasta. 

Mummi leikkasi sen rintaansa vasten veitsenterä itseään kohden, 

vieläkään en ole niin  vanha, että uskaltaisin niin tehdä. 

Tosin mieheni sanoo, että kuolisin nälkään leivän viereen, sillä niin surkea leivänleikkaaja olen, meillä 70-luvun lapsilla kun oli kodinkoneena veivattava leivänleikkuri,

 ensiaskel uusavuttomuuteen.

Olen aina ajatellut, että metsä tai meri,

 että ne olisivat jotenkin valinta, vähän kuin  että oletko koira -vai  kissa-ihminen,

 rakastatko kesää vai talvea, kummassa sielusi lepää, metsässä vai merellä?

Nyt asuessani metsänreunassa, olen vasta oikeasti tutustunut metsään.

Itsellämme sitä on omana vain pieni tilkku, mutta asun hyvin hoidetun metsänreunalla, 

jota emme itse omista, mutta jota saan pitää rakkaana.

Tunteita ilman omistamisen taakkaa.

Pidän siitä tunteesta.

Metsässä tietty polku, jota tallaan koirien kanssa . 

Olen huomannut että on tärkeää pysyä polulla, sitä en vielä tiedä miksi. 

Yhdessä kohtaa kadotan polun aina, tiedän sen jo etukäteen, 

valmistaudun henkisesti polun katoamiseen, etsin ja tunnen kummallista onnea kun pääsen polulle takaisin.

Metsäpolullani kohta minne risteää useampi polku, 

 kohdassa on jotain maagista ja kirkkomainen tunnelma.

 Minun kuuluu käydä usein siinä kohdassa, pysähtyä ja katsella taivasta ja ennenkaikkea kuunnella. 

Kuuntelen mitä metsästä kuuluu,

mitä minusta kuuluu. 

Metsässä on helppo olla minä,

 siellä on eriminä kuin kaupungissa, siellä olen todellisempi,

 rohkeampi omille ajatuksilleni.

 Siellä murheet ovat pienempiä ja maailma puhdas.

 Metsä jatkuu loputtomiin, oletan niin, koska aina sinne on mahdollista eksyä,

 jopa kadota.

Rakastan puita, ihailen niiden elinvoimaa. 

Eniten hämmennyn niistä pienistä männynaluista polulla,

 kuinka sitkeästi ne ovatkaan päättäneet pärjätä,

                             vaikka elämän loppuminen on vain askeleen päässä tallautumisesta,

eivät ne tiedä eivätkä pelkää tuhoutumista, sitkeästi vain nostavat pientä hentoa tupsulatvaansa 

kohti valoa. 

Niille valo ja sade ovat kaikki, eivät ne muuta tarvitse eivätkä muusta murehdi.

On nollaavaa maata enkeliasennossa polkujen risteyksessä,

 parasta talvella kun ei tarvitse pelätä öttiäisiä. 

Kuunnella kuuluuko mitään,

 katsella heiluvia puiden latvoja kuinka ne ovat kuin portti taivaaseen. 

Katsella aukosta näkyviä pilviä ja taivaan äärettömyyttä.

 Hetken taivas ja maa ovat yhtä 

ja saan kokea siitä pienen iäisyyden.

Merellä voi tuntea näitä samoja vapauden ja yhteenkuulumisen tunteita 

maustettuna terveellä pelolla ja kunnioituksella.

 Nekin tunteet ovat käsittämättömän hienoja ja ikiaisia.

Miksihän ihmeessä olen joskus luullut, että pitäisi valita. 

Meissä on kaikki, 

metsä ja meri, taivas ja maa 

ja kaikelle on aikansa.

Niin se on hyvä, niin sen kuuluu olla