Kattona tähtitaivas kaukana kaikesta

Jokainen muuttolintujen ylilento on ollut jäähyväinen, jonka alla on pitänyt hiljentyä.

 "Me lähdetään, koita sinä selvitä."

Pidän pimeydestä, rakastan tähtitaivasta.

Olen luvannut itselleni, että jokaisella saunasta tulomatkalla otan pienen oman hetkeni,

  pysähdyn tähtitaivaan alle.

Päätös, jota ei tarvitse erikseen muistaa.

 Tähtitaivas on ajaton ja  lumoava.

Jokaisen oma eikä kukaan sitä omista

 

Reilut neljä vuotta täällä on rempattu, väännetty ja käännetty tätä taloa meidän näköiseksi.

Remontit ovat tuoneet meidät nykyaikaan ja mukavuuteen. On lämmintä lattiaa, nopea hella, vessat..

Siltihän ne ovat nykyaikaisia normaaleja toiveita omalta kodiltaan.

 

Joskus muuttaessa ajattelin, että jotain luxusta olemme oikeutettuja saamaan,

koska suostumme asumaan täällä pimeässä, ei missään, kaukana kaikesta.

Mutta luxushan onkin juuri se mitä aluksi eniten pelkäsin.

Lapsillekin osittain,
mutta kyllähän heitä pitkä välimatka keskustaan ja ylipäänsä joka paikkaan ärsyttää.

Nyt (jo) on tullut aika sille nykyaikaiselle luxukselle;

mukavuusalueeksi nimittämämme saunanterassi hahmottuu hiljalleen.

 

Terassinkantta ei enää tänä syksynä ehdi kasata,

 mutta palju rakentuu tekijänsä käsissä hiljalleen.

 Kuvittelen mukavuusalueen olevan ensi talvena pieni alue,

jossa askeleita valaisevat öljylamput

 ja jossa polku paljulle on tehty lavoista.

Itäreuna alueesta rajaantuu lammasaitaukseen.

 

 

 Länsireuna, jonne aurinko laskee

 rajautuu autotiehen.

 Haastetta on saada jonkinlainen näkösuoja autoihin nähden menettämättä

 ilta-auringon viimeisiä säteitä.

 

 

 On hauskaa rakentaa ja suunnitella,

 kun kuitenkin käytäntö
 ja tässä tapauksessa luonto vasta näyttää miten ideat sulautuvat käytäntöön.

 

Eilen istuttelimme kylmässä tuulessa kuusiaitaa pohjoispuolelle.

Kuusien paras istutusaika on kuulemma vapun ja juhannuksen välinen aika, mutta unelmoijat voivat niitä näköjään istuttaa juuri ennen marraskuutakin.

Kuusiaidan istuttamisessa oli jotain hämmentävän ikiaikaista,

 jos niistä yksikin selviää vuosien päähän, jotain näkyvää minusta jää sen myötä olevaksi.

 

 

 

 

Raamit terassille on meidän suunnittelemat,

 mutta luoja antaa sille mielentilan.

Katto ja valaistus vaihtuu vuodenaikojen mukaan.

Ja hetken tähtitaivas on vain meidän.

 

Mamman vanhat kangaspuut

Kun jotain tekemistään rakastaa ja antaa työlle sydämensä ja tahtonsa,

 niin jääkö käden jälkiin ja esineisiin omaa energiaa?

Hyvää tahtoa ja lämpöä?

 

 

Kun saa entisen ihmisen rakkaan harrastevälineen

 kaikkine tykötarpeineen,

 on  siinä aika suuren äärellä.

 

 

 

Millään en malttaisi odottaa oppimisen alkamista.

 

 

Nämä kangaspuut ovat mieheni mamman vanhat,

sisältä lämpimästä haettu meille mamman lapsuudenkotiin.

 

Taas kerran saan olla kiitollisen nöyrä näiden tarinoiden jatkuvuuden edessä.

 

Muutoksen tuulia..

Lapsemme lopetti keväällä intensiivisen uintiharrastuksensa.

Hänen elämänkokoinen päätöksensä, 

joka ei tullut meille vanhemmille lopulta enää yllätyksenä.

Vaikka se oli lapsen harrastus,

 niin kyllähän se ohjasi vahvasti meidän vanhempien ajankäyttöä tämän remontin ohella.

Kuva sieltä aikojen alusta

Kesällä välillä miehen kanssa tuijoteltiin toisiamme,

 että tunnetaankohan me enään ketään uinnin ulkopuolelta, 

Jokainen jonka lapsi harrastaa ja on vielä vuorotyöläinen,

 tietää miten huonoksi ystäväksi sitä muuttuu harrastuksen ulkopuolisille ystäville.

Yht´äkkiä loppukesästä vanhoja ja uusia ystäviä 

alkoi putkahdella elämään erilaisista yhteyksistä.

Huikeita ihmisiä,

 joista jokaista olen tainnut tuijotella, kuunnella ja ihailla kuin taideteosta, 

että minä saan hänenkin elämäntapaansa ja ajatuksiinsa tutustua.

Terkkuja ja valtavan iso kiitos

 tätäkin kautta ihan jokaiselle, 

jonka kanssa olemme saaneet aikaa pysäyttää

 ja päätä nollata tänä kesänä. 

Kiitos, että olette.

 Me tarvitaan teitä <3

 Samalla tämä muutos on antanut parisuhteelleemme uutta omaa aikaa, 

ei enää harkka -tai kisakuskauksia,

ei enää lapset edellä joka aikataulutusta,

 hyvin teinit itse jo itseään liikuttaa.

Ja luojalle Kiitos, 

ihan hauska parisuhde sieltä 

ankarasta ajanhampaanraosta onkin löytynyt.

Itse aion toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, 

opetella kutomaan räsymattoja.

Olen ihan friikki räsymattoihin.

Olen haalinut 

sekä oman sukuni naisten tekemiä mattoja, 

että miehen suvun puolelta.

Ja voin sanoa, että yksikään matto ei ole ylimääräinen.

Nyt näyttäisi olevan minun oma aikani päästä osaksi tätä perinnettä

Rakastan kesäistä mattorantaa, 

voin olla siellä tuntikausia, 

höpötellä ihmisten kanssa joita en tunne,

 palvoa aurinkoa termoskannun kanssa 

ja syödä yhteisiä eväitä lokkien kanssa. 

 Nauttia mäntysuovan ja meriveden antamasta puhtaasta tuoksusta matossa, 

jonka joku on arvokkaalla ajallaan tehnyt.

Hieno kädentaito

Tervetuloa syksy ja elämän jatkuvuus

Ihmisyyden äärellä

Makuupäivät ovat parhaita hetkiä kuunnella ja 

kertoa mitä mielessä liikkuu.

Aivot ovat sopivasti narikassa, 

 mieli avoin kuulemaan mitä itselle kuuluu.

Juuri nyt mietin paljon ihmisyyttä,

 aitoutta ja kykyä olla itselle

 ja toisille rehellinen.

Oikeastaan mietin, mitä sinä siitä ajattelet?

 Että olenko yhtään kartalla?

Olen paljon eläinten kanssa,

 eivätkä ne fuskaa, feikkaa tai keplottele itseään selittelyillä epämukavista tilanteista pois.

Jo pelkillä korvien asennoilla tiedät missä nyt mennään.
Kaikki mitä eläinten kanssa sanot tai teet,

 on totta ja tätä hetkeä.

Teen työtä muistisairaiden kanssa,

 heidän kanssaan on pakko olla sitä mitä on,

 koska sanoilla ei enää useinkaan ole selittävää merkitystä,

 vaan läsnäolon ja vilpittömyyden kyky

 on se mikä ratkaisee,

 toimiiko inhimmillinen yhteys.

Ja toisaalta olen varmaan jo tarpeeksi vanha ja ihmissuhteissa kokenut,

 itsekkin monesti sössinyt, 

joten turhanpäiväiseen feikkaamiseen ei ole enää tarvetta.

Hyvistä ihmisistä on ihanaa tykätä!

Ja asunpa nyt niin vanhassa talossa,

 kaiken nähneessä.

 Pihani maa on vanhaa maata, voimakasta,

 Suomalaista ja aitoa.

Pellot ovat huojuneet talon vierellä jo paljon minua ennen 

ja varmaan ovat siellä vielä kun minua ei enää ole.
Kävelen polkuja, jotka huokuvat ikiaikaista voimaa.

Turha täällä on esittää,

täällä minut tunnetaan ja sieluani seurataan

.

En halua asua museossa, 

mutta minusta on hienoa että "museonurkka"

 ja talon asukkaiden tarinat asuvat meillä

Olisi suunnattoman tyhmää,

 jollen mitään tällä matkallani oppisi, 

muuttuisi enemmän itsekseni.

Vielä tyhmempää olisi,

 jos en antaisi sitä mahdollisuutta myös sinulle,

 että luulisin sinusta aina vain samaa, 

enkä antaisi sinullekin kasvun taikaa, 

myös ja varsinkin aikuisena.

Ettenkö uskoisi sinun tarinaasi,

 sinun polkusi voimaan.

Etteikö me yhdessä muututtaisi, 

sielujemme kaltaisiksi.

#kanajuttuja

Meillä on kanoja ollut siitä asti kun mies täytti 40v.

Miehen ystävät ehdottivat, että ostaisivat lampaan, sanoin 

että ei hitto,

 ennemmin vaikka kanoja

Vähän mies ihmetteli, 

että miten ihmeessä ovat keksineet kanoja ostaa ;)

Ensimmäiset kanat olivat kukko ja kaksi kanasta.

Kukko, Börje, osottautui niin pahapäiseksi että naapurin avuksella pääsimme siitä eroon

 ja saimme ylikiltin Hjördiksen vaihdossa.

Kanojen kanssa elämä on helppoa ja pientä,

 silti arki niiden kanssa on suurta.

Kanojen laumahierarkia ja sosiaaliset tavat ovat touhua,

 jota voisi seurata tuntikausia

En voi lakata ihmettelemästä,

 miten niiden pieniin päihin mahtuu niin paljon ymmärrystä.

Ja ne kanat, jotka olen saanut tuntea vanhaksi asti ovat erottuneet luonteensa

 ja käyttäytymistottumustensa myötä toisista. 

Niistä on kasvanut persoonia isolla P;llä.

Niimpä sitä kautta on myös nimet heille tulleet; Pallo, Hyppy, Helmi..

Meillä kanat ovat pihalla vapaana, ne tietävät oman pihan ja turvarajat  hyvin

 eikä katoamisia juurikaan ole ollut.

Tuurilla varmaan on menty,

 mutta kanojen vapaana elely ja meidän kanssa hengailu

 on ollut meille suurempi arvo

 kuin niiden vangittuna eläminen ehkä pidempään.

Yöksi suljemme navetan ovet ja tarkistamme,

 että kaikki ystävät ovat omilla tutuilla nukkumapakoillaan

Tänä kesänä olen saanut

 hautomisviettisten silkkikanojen myötä oppia kanojen munien kehittymisestä 

ja  kuoriutumisesta paljon.

On elämän suurta ihmettä, 

kun ihan tavalliselta munalta näyttävä muna alkaa piipittämään

 ja pienestä viillosta vilkahtelee pienen pieni nokan pää.

Siinä kohtaa ei ole muuhun pystynyt kuin kanalassa ravaamiseen

Kuoriutumisen ihme

Nyt meidän on silkkiemoilla molemmilla omat kaksi tipustaan.

Toisen poikaset ovat myös silkkejä,

 mutta toisen munista onnistui vain hybridien poikaset,

 joten olemme uuden edessä kun joskus laumasiirto on edessä.

Pienten ensimmäinen multakylpy itse valitsemassaan paikassa

Kanojen myötä olen joutunut myös itse opettelemaan vanhan tai kipeän eläimen lopettamista.

Siihen hetkeen olisi kai monta nopeaakin tapaa, 

mutta olen itse opetellut tavan, 

jossa keskitän kaiken sen rakkauden jotka minulla on antaa 

ja "halaan" ja paijaan kanan syliini,

 samalla toisella kädellä pidättäen sen hengitystä.

Nopea sekin, mutta samalla hoivaava.

Tiukka ja voimakas hetki, kyynelillä kastettu,

mutta uskon, että meille molemmille se oikea.

Useimmat kanat olen vienyt metsään, 

lahjaksi ja uhriksi ruokaa tarvitseville, 

elämän kierto on armollinen ajatus  kun täytyy luopua.

Itsehän emme pysty näitä pieniä ystäviämme 

ja pihamme liikkuvia koristeita syömään.

Juhla Sunnuntai

Meillä oli sunnuntaina nuorimman lapsemme rippijuhlat.

Suuri, odotettu ja tärkeä päivä nuorelle.

Juhlat sujuivat ihanasti,
ja nuori neito oli, jos mahdollista entistäkin kauniimpi.

Juhlat olivat myös iso koitos talolle.

 Ollaan oltu täällä edestakaisin liikkuvien rojujen ja keskeneräisyyden keskellä

Nyt oli talon aika pukeutua sunnuntaihin.

Itsestä tuntui, ettei oma ajatukset
riitä vaan tarvitsimme talon tukea,

 ikäänkuin sen heräämistä henkiin.

Niinpä alitajuisestikin aloin pyytämään "kummituksia" paikalle.

Kukitin entisen emännän pyörän portinpieleen,

 ikäänkuin hän olisi käymäseltään täällä.

 Eteisen vaikeasti sisustettavaan nurkkaan rakentui kuin itsestään

talon vanhoista valokuvista ja  talon papereista "museonurkka"

kunniotuksesta heidän elämäänsä kohtaan joiden tarinan jatkumo olemme.

Mielestäni meillä ei kummittele,

 mikä on sääli, 

mielelläni kuuntelisin entisen asukkaan touhuiluja nurkissa.

Minulla vahva usko,

 että heidän mielestään talossa on aikoinaankin ollut hyvä olla, niinkuin minulla nyt.

Mutta ei, meillä ei kummittele.

Silti, siivoilujen lomassa kävin "pitkiä keskusteluja" talon kanssa
ja asiat ja tavarat ikäänkuin yhteistyössä asettuivat kohdilleen.
Vähän kuin itsestään.

Ja kas, talo oli kauniisti puettu sunnuntaihin,
eikä keskeneräisyydet häirinneet juhlijoita.

Me teimme sen yhdessä, tämä perhe,
 tämä talo.
ja ennenkaikkea vieraat, jotka viipyivät ja viihtyivät pitkään kodissamme.

Ihmiset ovat lopulta ne jotka juhlan tunteen toivat tullessaan,
 omalla asenteellaan ja ajan antamisellaan.
Sen taas sai kokea. Lämpimästi

Perhe Kotiranta kiittää kaikkia myötäosallistuneita ihanasta sunnuntaista.
Sydänlämmin kiitos