Ihmisyyden äärellä

Makuupäivät ovat parhaita hetkiä kuunnella ja 

kertoa mitä mielessä liikkuu.

Aivot ovat sopivasti narikassa, 

 mieli avoin kuulemaan mitä itselle kuuluu.

Juuri nyt mietin paljon ihmisyyttä,

 aitoutta ja kykyä olla itselle

 ja toisille rehellinen.

Oikeastaan mietin, mitä sinä siitä ajattelet?

 Että olenko yhtään kartalla?

Olen paljon eläinten kanssa,

 eivätkä ne fuskaa, feikkaa tai keplottele itseään selittelyillä epämukavista tilanteista pois.

Jo pelkillä korvien asennoilla tiedät missä nyt mennään.
Kaikki mitä eläinten kanssa sanot tai teet,

 on totta ja tätä hetkeä.

Teen työtä muistisairaiden kanssa,

 heidän kanssaan on pakko olla sitä mitä on,

 koska sanoilla ei enää useinkaan ole selittävää merkitystä,

 vaan läsnäolon ja vilpittömyyden kyky

 on se mikä ratkaisee,

 toimiiko inhimmillinen yhteys.

Ja toisaalta olen varmaan jo tarpeeksi vanha ja ihmissuhteissa kokenut,

 itsekkin monesti sössinyt, 

joten turhanpäiväiseen feikkaamiseen ei ole enää tarvetta.

Hyvistä ihmisistä on ihanaa tykätä!

Ja asunpa nyt niin vanhassa talossa,

 kaiken nähneessä.

 Pihani maa on vanhaa maata, voimakasta,

 Suomalaista ja aitoa.

Pellot ovat huojuneet talon vierellä jo paljon minua ennen 

ja varmaan ovat siellä vielä kun minua ei enää ole.
Kävelen polkuja, jotka huokuvat ikiaikaista voimaa.

Turha täällä on esittää,

täällä minut tunnetaan ja sieluani seurataan

.

En halua asua museossa, 

mutta minusta on hienoa että "museonurkka"

 ja talon asukkaiden tarinat asuvat meillä

Olisi suunnattoman tyhmää,

 jollen mitään tällä matkallani oppisi, 

muuttuisi enemmän itsekseni.

Vielä tyhmempää olisi,

 jos en antaisi sitä mahdollisuutta myös sinulle,

 että luulisin sinusta aina vain samaa, 

enkä antaisi sinullekin kasvun taikaa, 

myös ja varsinkin aikuisena.

Ettenkö uskoisi sinun tarinaasi,

 sinun polkusi voimaan.

Etteikö me yhdessä muututtaisi, 

sielujemme kaltaisiksi.

#kanajuttuja

Meillä on kanoja ollut siitä asti kun mies täytti 40v.

Miehen ystävät ehdottivat, että ostaisivat lampaan, sanoin 

että ei hitto,

 ennemmin vaikka kanoja

Vähän mies ihmetteli, 

että miten ihmeessä ovat keksineet kanoja ostaa ;)

Ensimmäiset kanat olivat kukko ja kaksi kanasta.

Kukko, Börje, osottautui niin pahapäiseksi että naapurin avuksella pääsimme siitä eroon

 ja saimme ylikiltin Hjördiksen vaihdossa.

Kanojen kanssa elämä on helppoa ja pientä,

 silti arki niiden kanssa on suurta.

Kanojen laumahierarkia ja sosiaaliset tavat ovat touhua,

 jota voisi seurata tuntikausia

En voi lakata ihmettelemästä,

 miten niiden pieniin päihin mahtuu niin paljon ymmärrystä.

Ja ne kanat, jotka olen saanut tuntea vanhaksi asti ovat erottuneet luonteensa

 ja käyttäytymistottumustensa myötä toisista. 

Niistä on kasvanut persoonia isolla P;llä.

Niimpä sitä kautta on myös nimet heille tulleet; Pallo, Hyppy, Helmi..

Meillä kanat ovat pihalla vapaana, ne tietävät oman pihan ja turvarajat  hyvin

 eikä katoamisia juurikaan ole ollut.

Tuurilla varmaan on menty,

 mutta kanojen vapaana elely ja meidän kanssa hengailu

 on ollut meille suurempi arvo

 kuin niiden vangittuna eläminen ehkä pidempään.

Yöksi suljemme navetan ovet ja tarkistamme,

 että kaikki ystävät ovat omilla tutuilla nukkumapakoillaan

Tänä kesänä olen saanut

 hautomisviettisten silkkikanojen myötä oppia kanojen munien kehittymisestä 

ja  kuoriutumisesta paljon.

On elämän suurta ihmettä, 

kun ihan tavalliselta munalta näyttävä muna alkaa piipittämään

 ja pienestä viillosta vilkahtelee pienen pieni nokan pää.

Siinä kohtaa ei ole muuhun pystynyt kuin kanalassa ravaamiseen

Kuoriutumisen ihme

Nyt meidän on silkkiemoilla molemmilla omat kaksi tipustaan.

Toisen poikaset ovat myös silkkejä,

 mutta toisen munista onnistui vain hybridien poikaset,

 joten olemme uuden edessä kun joskus laumasiirto on edessä.

Pienten ensimmäinen multakylpy itse valitsemassaan paikassa

Kanojen myötä olen joutunut myös itse opettelemaan vanhan tai kipeän eläimen lopettamista.

Siihen hetkeen olisi kai monta nopeaakin tapaa, 

mutta olen itse opetellut tavan, 

jossa keskitän kaiken sen rakkauden jotka minulla on antaa 

ja "halaan" ja paijaan kanan syliini,

 samalla toisella kädellä pidättäen sen hengitystä.

Nopea sekin, mutta samalla hoivaava.

Tiukka ja voimakas hetki, kyynelillä kastettu,

mutta uskon, että meille molemmille se oikea.

Useimmat kanat olen vienyt metsään, 

lahjaksi ja uhriksi ruokaa tarvitseville, 

elämän kierto on armollinen ajatus  kun täytyy luopua.

Itsehän emme pysty näitä pieniä ystäviämme 

ja pihamme liikkuvia koristeita syömään.

Juhla Sunnuntai

Meillä oli sunnuntaina nuorimman lapsemme rippijuhlat.

Suuri, odotettu ja tärkeä päivä nuorelle.

Juhlat sujuivat ihanasti,
ja nuori neito oli, jos mahdollista entistäkin kauniimpi.

Juhlat olivat myös iso koitos talolle.

 Ollaan oltu täällä edestakaisin liikkuvien rojujen ja keskeneräisyyden keskellä

Nyt oli talon aika pukeutua sunnuntaihin.

Itsestä tuntui, ettei oma ajatukset
riitä vaan tarvitsimme talon tukea,

 ikäänkuin sen heräämistä henkiin.

Niinpä alitajuisestikin aloin pyytämään "kummituksia" paikalle.

Kukitin entisen emännän pyörän portinpieleen,

 ikäänkuin hän olisi käymäseltään täällä.

 Eteisen vaikeasti sisustettavaan nurkkaan rakentui kuin itsestään

talon vanhoista valokuvista ja  talon papereista "museonurkka"

kunniotuksesta heidän elämäänsä kohtaan joiden tarinan jatkumo olemme.

Mielestäni meillä ei kummittele,

 mikä on sääli, 

mielelläni kuuntelisin entisen asukkaan touhuiluja nurkissa.

Minulla vahva usko,

 että heidän mielestään talossa on aikoinaankin ollut hyvä olla, niinkuin minulla nyt.

Mutta ei, meillä ei kummittele.

Silti, siivoilujen lomassa kävin "pitkiä keskusteluja" talon kanssa
ja asiat ja tavarat ikäänkuin yhteistyössä asettuivat kohdilleen.
Vähän kuin itsestään.

Ja kas, talo oli kauniisti puettu sunnuntaihin,
eikä keskeneräisyydet häirinneet juhlijoita.

Me teimme sen yhdessä, tämä perhe,
 tämä talo.
ja ennenkaikkea vieraat, jotka viipyivät ja viihtyivät pitkään kodissamme.

Ihmiset ovat lopulta ne jotka juhlan tunteen toivat tullessaan,
 omalla asenteellaan ja ajan antamisellaan.
Sen taas sai kokea. Lämpimästi

Perhe Kotiranta kiittää kaikkia myötäosallistuneita ihanasta sunnuntaista.
Sydänlämmin kiitos

Parisuhde prosessi

Olin aikaani edellä.

Olemme asuneet tässä talossa vasta 4 vuotta, eikä jo viittä.

Iso ero, 

siksipä poistin koko edellisen postauksen ja lähestyn talossa asumisen vuosipäivää uudestaan

 hieman eri näkökulmasta

Vuosi vähemmän suhteessa siihen mitä on saatu aikaiseksi

saa mieheni näyttämään aina vain tekevämmältä

 

Keittiö nyt

Remppaelämää keittiössä

4 vuotta 

ja olemme päässeet jo aika pitkälle.

Myös henkisesti

tai sitten ei ollenkaan.

Kun muutimme tänne, 

muutimme ikäänkuin lampaiden perässä mökille

mökkiolosuhteisiin.

Se tunne on säilynyt.

Kotona kaupunki on kaukana

 ja kotona vallitsee hiljainen eriytymisen, läsnäolon tunne  

vaikka onkin somet ja systeemit.

Hirret puhuvat omaa vahvaa alkuaikaista tarinaansa

Talo on nähnyt vuosisatansa aikana niin paljon,

 monesta selvinnyt, 

että kyllä se jaksaa yhden perheen edelleen maadoittaa raskaastakin arjesta.

Remontti on edennyt loppujen lopuksi hitaasti, silti kokoajan edennyt.

Asuminen keskellä remonttia,

 toisen näkeminen ja toiseen tukeutuminen 

keskeneräisyyden keskellä

 on varmaan parasta lasten jälkeen

 mitä olemme parisuhteellemme tehneet.

Suosittelen!

Eteisen "polut" pari vuotta sitten

 Mikä onkaan huikeampaa

 kuin yhdessä saada näky räsymattoisesta lattiasta, 

uskoa siihen silmät säihkyen

samaanaikaan kun vieraammat silmät näkevät hiekkakuopan, joka ylitetään pitkoslaudoilla. 

Mikä onkaan huikeampaa 

kuin olla tässä tarinassa yhdessä,

vuosien numeroista piittaamatta.

Pakkasta ja kultamunia

Kireä pakkanen.

Täälläkin

Tänä aamuna ennätys -31c

Ilman remontteja olisimme varmaan tällä hetkellä evakossa,

niin palaen pakkanen haluaa päästä nytkin sisälle.

Puuta palaa sisällä kolmessa tulipesässä

sekä  lämmitys kattilassa.

 Navetassa on ankeaa.

Ja kylmä!

 Kuuden lampaan lähes paikallaan olo

 ei riitä tuottamaan vanhaan kiviseen navettaan tarpeeksi lämpöä kanoille.

Niinpä lämmitämme sekä säteilijällä että ajoittain puhaltimella.

Eli tällä hetkellä 4 - 5 päivittäistä munaa ovat jo kultamunia,

lähes kirjaimellisesti.

Sitkeitä tyttöjä, sanoisin.

Aamu 8.1.2016

 Kanoista välittäminen on hauskaa,

 on palkitsevaa nähdä kuinka otettuja ne ovat lämpimästä juomavedestä,

 joka on maustettu oliiviöljyllä

 tai kuinka ne vierivieressä nauttivat sätelijän antamasta lämmöstä.

Munien lisäksi kanat tuottavat kosolti hyvää mieltä.

En pidä pakkasesta,

 mutta pidän tästä survival touhusta.

Siitä kun touhutaan yhdessä pakkasta vastaan,

 puiden kantamisesta, tulien ylläpitämisestä

 ja pihapuuhista.

 pakkasen kipristäessä poskia,

  sään ollessa huikean kaunis.

Säässä kuin säässä,
on aina yhtä ikiaikainen tunne
kävellä ämpäri kädessä pihan poikki,
 siinä tunteessa on vain jotain,
 jota sieluni ei pysty minulle sanoin sanoittamaan.

On hulluutta pitää kotieläimiä vanhoissa tiloissa näillä keleillä.

Ja kyllähän sitä elämässä varmaan helpommallakin pääsisi,
 mutta..

On rakkautta, mielenterveyttä ja huolenpitoa

kun saa homman toimimaan

 ja näkee työnsä tuloksen.

Pakkanen pitääkin parisuhteen lämpimänä.

Oma mies on niin rakastettava ja ihana

huolehtiessaan perheen lämpimänä pysymisestä

 ja eläinten hyvinvoinnista.

"Kaikkee mä oo kuullu hulluks mua on luultu,
muttei mulla pleksit ihan pienest huurru
Hommat valkenee ni naamat kalpenee,
mutta beibi kyllä täällä tarkenee"
-Jvg-

Tämmöinenkö tästä nyt sit tuli

Sain perinteisen joulun.

Lapsia, perhe, pukki, hyvää ruokaa ja työvuoroja.

Silti, vaikka kävin töissä oli joulun tuntu läsnä sekä kotona iltaisin 

että töissä työkavereiden ja asukkaiden kanssa.

Joulun alusaika oli vahvasti siivoamista,

 paikkojen järjestelyä ja eräänlaista kotiin tutustumista.

"Tämmöinenkö tästä nyt sit tuli" ja onnellinen huokaus päälle.

Paljon on vielä tekemistä,

ihan riittää loppuelämäksi ja takuuvarmasti vielä vähän päälle.

 mutta suurimmat linjat ovat jo muodostuneet 

ja talo alkaa olla sen näköinen kun oletan sen itse haluavan olla.

Tällä tarkoitan sitä, että asiat ja tavarat 

vain löytävät ikäänkuin paikkansa,

- ovat niinkuin olisivat aina olleet

 ja kuitenkin tässä hetkessä.

Vaikka sitä itse tekee päätöksiä,

 niin jollain tasolla saa kuitenkin myös seurata miten talo ne hyväksyy

 tai hylkää.

Se on kuuntelua, katselua ja aistimista.

Voisi sitä lyhyemminkin kuvata yhdellä sanalla

 Rakkaus.

Tarinan taikaa

Rakastan tarinoita, 

sellaisia joissa jatkuvuus on jotenkin selitettävissä.

 Että asiat tapahtuu tietyllä tavalla tietystä syystä, 

vaikkei sitä siinä hetkessä ymmärrä.

Että asia tai tavara saisi merkityksensä vasta ehkä vuosien päästä.

Siksi kai rakastan tätä taloakin. 

Ne, jotka sen aikanaan unelmanaan ja turvakseen vuosisadan vaihteessa rakensivat 

eivät varmaan konsanaan miettineet miten paljon onnellisuutta

 ja jatkuvuuden turvaa he tuottaisivat 2000-luvun asujille.

 Ja silti, 

samoja tähtiä  olemme saunareissuillamme katseltu huokaillen, 

he silloin

 ja minä mieheni kanssa nyt.

Pyysin ja sain vanhan puusohvan.

Löytö tori.fi:stä.

Mieheni itse ehdotti, että voisi hakea sen Raaseporista,

 koska taitaa hänkin rakastaa tarinoita.

Sohva, on tehty v.1939

 -Vankilassa.

Miten ikiaikaista siinä onkaan istua ja miettiä sohvan tarinaa 

ja häntä joka sen aikoinaan on tehnyt.

Tuskin paha ihminen, 

koska sohvassa on jotain niin kaunista ja ylevää.

Onko sohva ehkä tehty rakkaudesta jollekin?

Vai ihan vaan silkasta taitavuuden ilosta?

Tuskin tekijä kuitenkaan aavisti sohvan tulevaa tarinaa 

tai osasi kuvitella

 miten juuri minä vuosikymmenten jälkeen huokailisin hymyillen

 sohvan löytäneen paikkansa 

juuri meidän kodistamme.

Ja tämä wc-hässäkkä.

Aikanaan varmaan riemua ja luksusta, -

sisävessa eteisessä, 

keskellä taloa.

Vasten keittiön seinää.

Huone, jossa kuninkaatkin käyvät yksin, 

niinkuin sanotaan.

sisäWc,

 -valmistuessaan suuri mullistus talon tarinassa.

Nyt wc on jo lopullisesti purettu 

ja rakennettu entiselle kuistille.

Tarinaan tulee hauska pikantti lisänsä, (suihkuverhokauden lisäksi)

kun rakastamieni tapettitalon tapettien joukosta löysin mieluisan mallin,

 josta keittiön sininen seinämaalisävykin napattin kiinni.

Enää ei wc:tä ole vasten keittiötä,

 mutta tapettimalli kantaa sattumalta nimeä "kuninkaansali"

Tarinat voi olla joistakin kaukaa haettu tai mielikuvituksen rikastamaa höpölöpöä,

 mutta niinhän parhaat tarinat ovatkin, 

niitä joita hellimme sisimmässämme

 ja niitä jotka muokkaavat menneisyytemme kautta sellaisen kuin olemme tänään.

Rakkaista tarinoista ne kauneimmat tavarat ja talotkin ovat sielunsa saaneet.