perjantai 21. syyskuuta 2012

Pieni poika sydämmessäni

Kun minä olin nuori 16- vuotias.
Sain tutustua pieneen poikaan, itse jos olisin saanut valita olisin tutustunut pieneen tyttöön mutta poika annettiin..
Mutta pieni poika olikin aivan hurmaava paksuine kiharoine hiuksineen ja punaisine poskineen. Rakkaus syttyi heti kun hänet tapasin

Aika pian ymmärsin että minun piti suojella tätä pikkuista, suojella ja rakastaa.
Yhdessä mummini ja siskoni kanssa me hoidimme, suojelimme ja rakastimme.
Puin sinisiä kurahanskoja, vietin aikaa leikkikentällä, jätin menemättä kesätöihin ollakseni tuki ja elinehto tälle pienelle pojalle.
 Poljin  aamuisin poika pyöränselässä useamman kilometrin päiväkotiin ja illalla takaisin.

Olihan meillä kaikilla rankkaa, mutta meillä oli toisemme ja rakkaus sekä tarve selviytyä.

Ajan kuluessa sain elää myös omaa elämääni, poika koko ajan mielessä ja lähellä.

Aikojen myötä useammat muutkin ihmiset alkoivat kantaa huolta pojan pärjäämisestä.
Viisaammat ihmiset päättivät etten minä oman perheeni kanssa olisi kyvykäs  poikaa omakseni ottamaan niinpä poika sai uuden rakastavan kodin n.100km päästä minusta..
Minulta vietiin vastuu, osittain se helpotti,
    osittain olin aivan hukassa ja hain itsekkin etäisyyttä kipeään menetykseen.

Voimaa antoivat minulle ajatus että tilanne olisi väliaikainen ja että pojan kaikki asiat olivat hyvin.        
    Hän oli saanut uusia häntä rakastavia ihmisiä elämäänsä.

Matka ja aikahan  olisi vain etäisyys joka aikuisiällä palautuisi taas normaaliksi yhteiseksi elämäksi.
Tarina normaalisoituisi.

Elämä kulki meillä molemmilla hyvin ja tulihan se aikuisikäkin  sekä muutama yhteinen viikonloppu, elämä oli hyvin,
kunnes
eräänä päivänä tämä poika ei ollutkaan enää terve vaan joutui vuoden ja 4 kuukauden
 kestävään sairaalaelämään, jossa hänen aivoihinsa kajottiin toistuvasti.

Sitä kaikkea oli vaikea käsittää ja oli vaikeaa ymmärtää kuinka suojeluni oli niin epäonnistunut, kuinka olinkaan antanut periksi omille kivuilleni.
Yhtenä kevät talven päivänä hän ei enää jaksanut seuraavaa leikkausta ja kuoli luotamme pois.
 Hän sai armon

Minä jäin tänne,  minä joka koin epäonnistuneeni suojelussani silloin ja koen niin edelleen  neljän vuoden jälkeenkin.

Huomenna tämä pieni poika täyttäisi 26 vuotta
     ja hänen siskollaan on häntä valtava ikävä




7 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Vaikea asia. Tiedä sitten onko järkevää kirjoittaa julkiseksi, mutta hän ja hänen elämäntarinansa on osa minun tarinaani niin miksen hänestä kertoisi?
      Ja jos edes joku tämän tarinan lukisi ennekuin antaa lapselleen "lasisen perjantai-illan" niin en olisi turhaan avannut tätä kipeää kohtaa minussa

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos Anni <3 Mä vaan tiedän että sä ymmärrät

      Poista
  3. Löysin blogisi tänään ja luin sen alusta loppuun keskeyttämättä. Kiitos Päivi. Kirjoitat selkeästi, elämää rakastavan ja sitä monelta kantilta nähneen ihmisen näkökulmasta aidosti, rehellisesti, huumoria ja tunnetta unohtamatta, intuitioon ja rohkeuteen uskoen, työtä ja vastuuta kaihtamatta. Kauneuden ja rakkauden havaiten ja sitä kaikkea jakaen. Kiitos.

    VastaaPoista
  4. Voi Jutta, miten kauniisti osaatkin sanoiksi pukea niin tuttuja ja kipeitäkin asioita minusta. Kiitos sanoistasi! :)



    VastaaPoista
  5. Olen sanaton. Itkukin tuli kun luin tämän postauksen. Onpa ollut kamalan rankka koettelemus ja niin nuorena. <3 Ja lapsen muisto kulkee ikuisesti mukana. Halauksia.

    VastaaPoista

Olen mielissäni kommentistasi.
Kiitos ja tulethan taas takaisinkin ;)