sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

"No, ihmeitä kyllä..."


Koska ilman syksyistä epätoivoista tarinaa 
ei olisi tätä kevään valoa ja iloa.

Lapsemme saa taas kilpailla.
Uimarimme nousee taas starttipallille 
tasavertaisena kilpakumppaneihinsa nähden.


Tämä on tarina, 
jota useampi jälkikäteen on helposti sanonut:
 "vaikeuksien kautta voittoon".
Mutta ei se niin yksinkertaisesti mene, 
kun kaikki on kerran otettu pois,
 on vaikea sitä sanoin  kuvailla,
 miltä tuntuu kun  kaiken saakin  takaisin kaksin verroin vahvempana.

"Mun ei täydy, vaan mä saan"
-Elastinen-

Ja kun sen kaiken mahdollisuuden saa oma lapsi 
nöyryys ja kiitollisuus
 on ainoita tunteita, joita siinä osaa tuntea.

Kun saa taas seurata lapsensa tekemisen iloa,
 nähdä starttien välissä nähdä riemua, ystävyyttä ja leikkiäkin. 
Valo ja ilo  ovat vahvasti läsnä.

Eihän siitä ole kun reilu 3kk
 kun  tunsimme isänsä kanssa kyynelsilmin ahdistusta lapsen epätoivosta 
ja lajin harrastamisen mahdollisuuksista 

Pienessä ajassa hän on uinut vahvalla asenteella itselleen kaksi aikarajaa,
 joilla pääsee  NSM ja SM kisohin osalliseksi. 
Käsittämätöntä ja hienoa!

On niitä huonoja starttejakin jo alla, 
ja realismi pitää päätä kurissa. 
Iloon on silti sydämen täydeltä syytä

Oma salainen äänetön haaveemmehan syksyllä oli,
 että tyttö voisi kevään aikana edes startata ja tulla kivutta ylös altaasta.
 Nyt hän viekin meitä ihan uuteen kilpailumaailmaan.


Rakastan runoja,
 tämä Kaarina Helakisan runo on monasti käynyt viime aikoina mielessä.

Miten monta kertaa lapset kykenevätkin olemaan meitä suurempia ja kykenevämpia,
miten he pistävätkin vielä monasti meidät hiljaisina ihmettelemään kiitollisuutta.
Miten ihan pieniä ja avuttomia he ovatkaan
tai  miten jo omilla aivoilla ajattelevia omasta elämästään vastuuta kantavia.

"Isäsi kanssa  käsi kädessä tässä 
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
“No nyt se on elämässä.”


Sinä olit ihan pikkuinen 
ehkä viikon vanha vasta. 
Minä sanoin: “Pilvi kukkasten 
kai ympäröi tätä lasta,


ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.” 
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?” 
Ja minä: “No ihmeitä kyllä.”


Sinä olit se ihme tietysti 
vaikka poruun puhkesitkin. 
Imit minusta maitoa nälkääsi. 
Minä ilosta nauroin ja itkin.


"Sill’ on ripsissä tähden säkenet”, 
isäs naurahti ja keksi: 
“Sen varpaat on puolukan raakileet.”


Ja hän puki sinut puhtoiseksi. 


Ja loppujen lopuksi tätä iloa voi kokea aika helpostikin.
Olemalla läsnä lapsensa elämässä 
 sekä niissä huonoissa että hyvissä hetkissä.


1 kommentti:

Olen mielissäni kommentistasi.
Kiitos ja tulethan taas takaisinkin ;)